Oulun yliopiston
historiatieteiden julkaisu

Kirkon toivoton taisto
Avioton seksuaalisuus modernin murroksessa

Liisa Tervo

Elokuussa 1903 seurakuntalaiset Kemissä istuivat kirkonpenkissä ja kuuntelivat piispan selontekoa siveydentilastaan: ”Paljo syntiä harjotetaan, joka ei täten julkisuuten tule, niin tämä on kyllä murheelliseksi saattava todistus, että kansa on siveellisesti alhaisella kannalla. Avioliitot usein aloitetaan ei siveellisesti, vaan epäsiveellisesti, ja mikä vielä pahempi, niin vielä on tavattavissa jälkiä tuosta vanhasta raakuudesta, että vanhempien luvalla lapset saavat käydä avioliittoa solmimaan tuolla peräti sopimattomalla, epäkristillisellä tavalla.” Siveettömyyden tilaan ja kansan tapojen raakuuteen Kemissä kantaa otti piispa Juho Rudolf Forsman. Hän tiivisti samalla osuvasti kirkon kannan nuortenparien seksuaalisiin suhteisiin 1800- ja 1900-luvun taitteessa.

Epäsiveellinen ja laiton salavuoteus

Suomen lainsäädännössä avioliiton ulkopuolella harjoitettu seksi oli rangaistava teko aina vuoteen 1926 asti, sillä vielä 1800-luvun lopulla laaditussa rikoslaissa salavuoteus todettiin rikokseksi huorinteon, väkisinmakaamisen ja naisenryöstön tavoin. Salavuoteudella tarkoitettiin kahden naimattoman aikuisen seksisuhdetta, ja aviorikoksesta taas puhuttiin termillä huoruus. Lain mahdollistamaa sakkorangaistusta ei salavuoteudesta kuitenkaan pantu täytäntöön enää 1800-luvun lopulla.

Sekä maallinen laki että kirkon oppi rajasivat seksuaalisuuden ainoastaan osaksi avioliittoa, ja kirkon piirissä seurakuntalaisten siveellistä tilaa seurattiin tarkasti. Noin viiden vuoden välein pidetyissä piispantarkastuksissa tartuttiin kansan epäsiveellisyyteen hanakasti. Tarkastuksissa piispat usein nuhtelivat seurakuntalaisia vaikkapa aviottomien lasten syntymisestä. Siveellisyys ei liittynyt kuitenkaan yksinomaan seksuaalisuuteen, vaan sillä tarkoitettiin sekä sukupuolimoraalia että yhteiskuntamoraalia. Esimerkiksi liiallinen kahvinjuonti tuomittiin kirkon piirissä epäsiveelliseksi käytökseksi.

Ennenaikaisen yhtymisen ongelma

Eräs selvimmistä epäsiveellisyyden muodoista oli aviottomana susi- tai polkkaparina eläminen. Nämä pariskunnat harjoittivat ”laillistamatonta yhdyselämää”, kuten tilanne kirkon asiakirjoissa ilmaistiin. Polkkaparilla tarkoitettiinkin yhdessä asuvaa heteroparia, joka syystä tai toisesta ei halunnut tai voinut mennä naimisiin. Syynä polkkaparina elämiseen saattoi olla esimerkiksi lukutaidottomuus, sillä avioliiton solmimiseen vaadittiin rippikoulun läpäisyä, mikä taas vaati lukutaitoa. Toisaalta huono taloudellinen tilanne johti mahdollisesti aviottomana yhdessä elämiseen, sillä avioliiton solmiminen vaati usein rahaa tai maata.

Laillistamattomassa suhteessa eläminen saattoi merkitä yhteiskuntamoraalin höllentymistä. Kirkonmiehet heräsivät pohtimaan kihlaparien siveellistä tilaa 1800- ja 1900-luvun taitteessa yhä useammin. Piispantarkastusten saarnoissa valiteltiin esimerkiksi sitä, että kihlakumppanit olivat ”sekautuneet” tai että ”avioliitot alotetaan ennenaikasella yhtymisellä”. Usein kihlapari muutti yhteen heti kuulutusten jälkeen.

”Ennenaikainen yhtyminen” on ollut varsin yleinen tapa Pohjois-Suomessa, sillä se mainitaan 1800-luvun lopulta lähtien kirkon asiakirjoissa yhä useammin. Kirkon kanta kihlaparien seksisuhteisiin oli tiukan kielteinen. Siveellisyyttä pidettiin osana avioliiton alkamista ja avioparin yhteisen onnen nähtiin jopa riippuvan liiton siveellisestä alusta, sillä haureudessa alettu avioliitto katsottiin tuomituksi epäonnistumaan.

Osittain kirkon kielteistä kantaa avioliittoinstituution ulkopuolisiin seksisuhteisiin selittää aviottomien lasten ongelma. 1800- ja 1900-luvun taitteen Suomessa kuudesta kahdeksaan prosenttia lapsista sai kirkonkirjoihin nimensä perään merkinnän ”äpärä”. Aviottomina lapsina ei kirkonkirjoihin kuitenkaan merkitty yksin isättömiä lapsia, vaan myös kihla- ja polkkaparien lapset. Kihlaparien äpärälapset ja raskaana olleet morsiamet olivatkin tuttu näky kirkoissa, sillä kirkkoherrat valittelivat, että morsiamet olivat usein raskaana jo vihille tullessaan – ja pian pariskunnan lasta tuotiin jo kastettavaksi.

Moraalireformi

Epäkohdat siveellisyyskysymyksissä nousivat Suomessa uudella tavalla keskustelun kohteeksi 1800-luvun loppupuolella. Keskustelu seksuaalisuudesta heräsi etenkin Helsingin prostituoitujen kasvavan määrän vuoksi. Aktivoituva naisasialiike tarttui julkisessa keskustelussa epäsiveellisyyden aiheuttamiin ongelmiin. Näin syntyi ajatus moraalireformista, kansan tapojen muuttamisesta siveellisemmiksi.

Käytännössä moraalireformin kannattajat halusivat pitää kiinni seksuaalisuuden rajaamisesta ainoastaan aviomiehen ja -vaimon väliseksi, kuten kirkko perinteisesti opetti. Kirkon ote seurakuntalaisten moraalista kuitenkin löystyi juuri 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Osallistuminen ehtoolliselle kerran vuodessa ei ollut pakollista enää vuoden 1910 jälkeen, ja vuoden 1922 uskonnonvapauslaki mahdollisti kirkosta eroamisen. Näin kirkko ajautui modernisaation murroksessa yhä kauemmas kansan arjesta. Kirkonmiesten taistelu tiukan sukupuolimoraalin puolesta oli tuomittu epäonnistumaan.

”Ett'ei yleinen mielipide vihaa riittävästi syntiä”

Toisin kuin kirkon edustajat, suurin osa rahvaasta ei näytä tuominneen seksuaalisia suhteita, joissa pariskunta ei ollut naimisissa keskenään. Kansan mielipide on luettavissa kirkon asiakirjoista, joissa esimerkiksi valitellaan siveettömän yhteiselämän jatkumista nimenomaan siksi, ”ett'ei yleinen mielipide vihaa riittävästi syntiä, kun tuommoista menoa kärsitään”.

Kirkon edustajat mainitsivatkin usein syyksi epäsiveellisyyteen ”leväperäisen kasvatuksen”. Vanhempia syytettiin nuorten huonosta käytöksestä ja esimerkiksi jokaviikkoiset tanssit tai nuoren väen yöjuoksut laskettiin vanhempienkin synniksi. Vanhempien kontrollin puute osoitti osaltaan, että vaikkapa kihlaparien seksi oli suomalaisessa agraariyhteisössä yleisesti hyväksytty käytäntö.

Kansan hyväksyntää selittää ennen kaikkea se, että jo keskiajalta lähtien kihlaus oli Suomessa juridisesti sitova sopimus avioliitosta. Se antoi miehelle oikeuden vaatia häiden pitämistä ja yhteiselämän aloittamista. Täten kihlausaikana harrastettu seksi oli jo osa avioliittoa, eikä se siksi merkinnyt kansalle epäsiveellisyyttä.

 

Siveellisen seurakunnan siveettömät pariskunnat

Kurkistus Kuusamon seurakunnan piispantarkastuksiin kertoo, millaisia olivat yksittäisen seurakunnan aviottomiin pareihin liittyvät siveellisyysongelmat. Kirkonmiesten kuva Kuusamon seurakunnasta oli varsin siveellinen. Aluetta kiiteltiin rauhalliseksi, eikä sen siveydentila ollutkaan ”aivan huonoimmalla kannalla”. Kuusamon seurakuntaa leimasi 1800-luvun lopulta lähtien ”lestadiolaisen lahkokunnan vaikutus”, kuten kirkon edustajat asian ilmaisivat, sillä jopa joka neljäs seurakuntalainen oli lestadiolainen.

Siveellisten seurakuntalaisten joukosta löytyi myös poikkeuksia. Tämä kävi ilmi vuoden 1899 piispantarkastuksen yhteydessä, kun eräs kirkkoraadin jäsen vaati toimia seurakunnan aviottomien pariskuntien hillitsemiseksi. Näillä pariskunnilla oli kirkkoraadin tietojen mukaan jo useampia lapsia, joten he olivat eläneet yhdessä jo vuosia ennen kuin asiaan kirkon piirissä puututtiin. Kuvaavaa rauhallisena pidetylle Kuusamon seurakunnalle olikin, etteivät kirkkoherrat itse tarttuneet polkkaparien ongelmaan, mutta toisten seurakuntalaisten kontrolli nosti heidät keskustelun aiheeksi.

Kuten arvata saattaa, kihlaparien ennenaikaista yhtymistä paheksuttiin Kuusamossakin. Piispantarkastuksessa vuonna 1905 todettiin, että morsiamet usein muuttivat sulhastensa luo asumaan heti ensimmäisten kuulutusten jälkeen, mikä ”sotii maallista lakia ja Jumalan lakia vastan, sillä Jumala vaatii että aviosääty on puhtaasti aljettava ja puhtaana pidettävä”. Kuusamossa jopa lestadiolaisten kerrotaan puolustaneen kihlaparin yhdessä asumista sillä perusteella, että Raamatussa nimenomaan kihlaus oli täysin laillinen avioliiton muoto. Kansan yleinen mielipide suvaitsikin kihlakumppaneiden epäsiveellisenä pidettyä käytöstä myös Kuusamossa.

Ongelmana kirkon näkökulmasta oli, ettei periaatteessa siveellinen seurakunta kaikessa noudattanut kirkon oppeja. Piispa Immanuel Colliander saarnasikin kuusamolaisille kesällä 1889 seuraavaa: ”Joka-ainoa himo, joka-ainoa yksityinen synti on erityinen vihollinen ja ne saartavat meidät, ne ryntäävät meidän päällemme. Mutta moni ihminen tekee niin, että taistelee yhtä syntiä vastaan, vaan ei toisia syntejä vastaan. Moni taistelee juoppoutta vastaan, mutta ei taistele haureutta vastaan. Moni taistelee haureutta vastaan, mutta ei taistele ahneutta vastaan.”

 

Kirjoittaja on paneutunut kandidaatintutkielmassaan kirkon kantaan kansan seksuaalisesta epäsiveellisyydestä 1800- ja 1900-luvun taitteen Pohjois-Suomessa.

Lähteet ja kirjallisuus:

Oulaisten, Kuusamon, Kemin, Keminmaan, ja Inarin seurakuntien piispantarkastuspöytäkirjat vuosilta 1880–1919, Tuomiokapitulin arkisto. Oulun maakunta-arkisto, Oulu.

Ahola Minna, Antikainen Marjo-Riitta, Salmesvuori Päivi (toim.): Taivaallista seksiä. Kristinusko ja seksuaalisuus. Tammi, Helsinki 2006.
Nieminen, Armas: Suomalaisen aviorakkauden ja seksuaalisuuden historia. Avioliitto- ja seksuaalikysymyksiä suomalaisen hengenelämän ja yhteiskunnan murroksessa sääty-yhteiskunnan murroksessa sääty-yhteiskunnan ajoilta nykypäivään. Väestötutkimuslaitos, Helsinki 1993.
Markkola, Pirjo: Synti ja siveys. Naiset, uskonto ja sosiaalinen työ Suomessa 1860–1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2002.
Sihvo, Jouko: Näkökulma suomalaisten moraaliin. Avoliitto, avioliitto ja seksi kirkollisessa etiikassa. WSOY, Helsinki 1981.

Julkaisu: Havina
Numero: 1/2010
Julkaisupäivämäärä: 2.1.2010
Julkaisija: Oulun yliopisto, Historiatieteet
Päätoimittajat: Seija Jalagin
ISSN: 1798-1530
URL: http://www.oulu.fi/hutk/historia/opiskelu/Havina/