Oulun yliopiston
historiatieteiden julkaisu

Taistelu Kokkosalmesta

Sami Kallio

Kokkosalmen taistelulla oli ratkaiseva merkitys Itä-Karjalan kansannousun pohjoisella rintamalla. Talven 1921–1922 taisteluissa Kokkosalmesta tuli Vienan lukko, jossa bolshevikit saivat useasti tulisen vastaanoton. Moninkertaista ylivoimaa vastaan taistelleet karjalaiset joutuivat lopulta perääntymään ammusten loputtua. Kokkosalmen tapahtumat ja etelämpänä sattunut Kiimasjärven tappio aiheuttivat ketjureaktion joka lopulta johti Karjalan Vapautusarmeijan perääntymiseen Suomen puolelle sekä merkittävään, yli 11 000 ihmisen, pakolaisaaltoon.

Itä-Karjalan kansannousu

Neuvosto-Venäjä miehitti itsenäiseksi julistautuneen Itä-Karjalan syyskesällä 1920. Välttääkseen bolshevikkien sortotoimia alueen miespuolisen väestön oli useinkin paettava joko metsiin tai Suomen puolelle. Itä-Karjalassa vallitsi yleinen puute ja kurjuus joka lisättynä nälänhätään, tauteihin ja bolshevikkien sortotoimiin teki ihmisistä epätoivoisia. Bolshevikkien asettamat metsätyövelvoitteet sekä raskaat luontaisverot saivat monet vakuuttumaan aseellisen taistelun välttämättömyydestä, mikäli Karjalan kansa tahtoisi ylipäätään selviytyä.

Itä-Karjalan kansannousu alkoi lokakuussa 1921 siinä toivossa että Suomi tai Kansainliitto puuttuisi tilanteeseen ennen pitkää ja ryhtyisivät avustamaan karjalaisia sekä sotilaallisesti että poliittisesti. Karjalan "metsäsissit" olivat riippuvaisia Suomesta niin muonituksen, varustuksen, lääkehoidon, aseistuksen kuin koulutuksenkin suhteen. Itä-Karjalan metsäsissit ryhmittäytyivät Karjalan Vapautusarmeijaksi. Suomalaisia vapaaehtoisia osallistui myös taisteluihin, mutta vähemmän kuin esimerkiksi Aunuksen retkellä 1919. Pohjoisella rintamalla suomalaisia oli lähinnä päällystötehtävissä.

Kokkosalmen ensimmäiset taistelut

Karjalan Vapautusarmeijan pohjoisella rintamalla toimi Vienan Rykmentti, joka muodostui uhtualaisen luutnantti Erkki Simolan alaisuudessa marraskuun alussa 1921. Puna-armeijan joukot vetäytyivät nopeasti pääasiallisen huoltoreittinsä, Muurmannin radan, varteen. Vienalaiset pysähtyivät kuitenkin Käpäliin 23.11. koska heillä ei ollut tarpeeksi aseita eikä ammuksia. Kun täydennystä oli saatu ja rykmentin uudeksi komentajaksi valittu opettaja Heimo Parviainen, jatkettiin etenemistä Kiestinkiin. Kokkosalmi miehitettiin ilman taistelua, mutta hyökkäys hyvin aseistautunutta ja suurta puna-armeijan joukko-osastoa vastaan Kiestingissä epäonnistui vaikka omilta tappioilta vältyttiin.    

Bolshevikit suorittivat 500–600 miehellä vastahyökkäyksen vänrikki Janne Liehun komentamia karjalaisjoukkoja vastaan 26.11.1921, mutta se torjuttiin. Liehun joukkojen saatua täydennyksiä oli karjalaisten noin 400 miehellä Kokkosalmessa Lewis-merkkinen konekivääri patruunoineen, noin 100 kivääriä ja 50 patruunaa kivääriä kohden. Konekiväärin sai itselleen tunnettu voimamies, pistojärveläinen Oskari Heikkinen eli "Iso-Ossippa". 27.–28.11.1921 käydyissä torjuntataisteluissa punaiset saivat pahasti takkiinsa. Taistelukentältä löytyi 60 kaatunutta, 120 kivääriä ja 20 000 patruunaa. Karjalaiset menettivät kaksi miestä kaatuneina.

Tilanne Kokkosalmen luona lukkiutui koska bolshevikit eivät voineet vallata kylää, eikä karjalaisilla ollut puolestaan resursseja hyökätä suoraan Kiestinkiin.
Karjalaiset pyrkivät saartamaan Kiestingin ja häiritsemään puna-armeijan täydennyksiä iskemällä Muurmannin rataa vastaan. Koska vienalaisilla ei ollut räjähteitä, ainoa mahdollisuus aiheuttaa todellista vahinkoa oli polttaa rautatiesiltoja. 

  Kokkosalmi

Kokkosalmi ympäristöineen. Kartta Sami Kallio.

Myrskyä odotellessa

Neuvosto-Venäjän joukkojen komentaja Alexandr Sedjakin antoi 26.12.1921 käskyn Kokkosalmen valloittamisesta. Tätä käskyä noudattaessaan puna-armeija hyökkäsi 2.1.1922 tykin ja kahden miinanheittäjän tuella. Bolshevikit hyökkäsivät kylään johtavaa kannasta pitkin neljästi, mutta heitettiin aina takaisin. Suoran hyökkäyksen epäonnistuttua punaiset pyrkivät saartamaan kylän. Karjalaississien joukossa olleet aseettomat miehet alkoivat perääntyä kylästä Kananaisiin. Suomesta tullut karjalainen Prokko Tumanto pysäytti kuitenkin heidän perääntymisensä ja ajoi miehet takaisin. Bolshevikit luulivat palaavia karjalaisia lisäjoukoiksi ja vetäytyivät Kiestinkiin. Karjalaisten tappiot olivat vain neljä haavoittunutta ja yksi tapaturmaisesti loukkaantunut. Tammikuun 5. päivään mennessä löydettiin 13 kaatunutta bolshevikkia. Muuta sotasaalista saatiin kahdeksan kivääriä, 800 patruunaa, kaksi konekiväärinauhaa, viisi potkukelkkaa, kenttälankaa sekä lumikenkiä.

Puna-armeija sai kuitenkin jatkuvasti lisäjoukkoja. Karjalaisilla ei ollut keinoa estää täydennyksiä, sillä suksipula haittasi toimintaa Muurmannin radalla. Bolshevikit tekivät koehyökkäyksen 20.1. Kokkosalmea vastaan ilmeisenä tarkoituksenaan saada selville karjalaisjoukkojen vahvuus. Vihollinen vetäytyi melkein heti karjalaiset nähdessään. Suksimiehet onnistuivat iskemään bolshevikkien selkään. Verijäljistä päätellen punaiset kärsivät 10 miehen tappiot kaatuneina ja haavoittuneina. Koska hyökkäys oli odotettavissa hetkenä minä hyvänsä, Vienan Rykmentti keskitti kaikki liikenevät joukkonsa Kokkosalmeen. 

Viimeinen taistelu

Aamuyöllä 24.1. klo 3.00 punaiset hyökkäsivät Kokkosalmea vastaan noin 1100 miehen voimin. Hyökkäystä tukivat lisäksi useat tykit ja konekiväärit. Karjalaisten puolella aseissa oli 219 miestä Kokkosalmessa ja 60 miestä Sohjanassa muiden Vienan Rykmentin joukkojen ollessa kauempana. Kun tuli tieto bolshevikkien lähdöstä liikkeelle, kokkosalmelainen Homa Kotkansalo lähti 30 hiihtomiehen kanssa heidän sivustaansa. Sohjanassa olleet miehet liittyivät Kotkansalon joukkoon. Bolshevikkien joukot hyökkäsivät laajalle levittäytyneinä kylää vastaan jättäen neljänkymmenen hevosen kuormaston vartijoineen Taljajärven jäälle. Bolshevikkien hyökkäysosasto koostui suurelta osin "kiinalaisista" joiden ampumataito arvioitiin hyvin heikoksi. Vähentääkseen puna-armeijan hyökkäyksen painetta sivustaan kiertänyt Kotkansalon partio hyökkäsi kuormastoa vastaan saaden hengiltä kymmenen hevosta ja tuntemattoman määrän bolshevikkeja. Pillastuneet hevoset aiheuttivat suuren hälinän ja punaiset joutuivat kuormastoa suojatakseen jättämään osan joukoistaan ja puolet konekivääreistään suojaamaan sitä. Kotkansalon partio sai siten tehokkaasti harhautettua puna-armeijan joukkoja. Partio onnistui vetäytymään tappioitta takaisin kylään.

Liehun miehet puolustautuivat hyvin, mutta bolshevikit jatkoivat hyökkäystään sinnikkäästi. Reserviensä turvin vihollinen pystyi hyökkäämään kahdesti tunnissa eikä karjalaisille suotu hetkenkään lepoa. Punatykistö pommitti Kokkosalmea, mutta tykistötuli oli täysin umpimähkäistä ja ammukset osuivat karjalaisten asemiin vain vahingossa. Suoran hyökkäyksen jälleen epäonnistuttua bolshevikit pyrkivät nyt saartamaan kylän. Kokkosalmen ympärillä oli neljä piiritysketjua maalla ja kaksi järven jäällä. Kaikki yhteydet olivat poikki ja, mikä pahinta, karjalaisten ammukset olivat loppumassa. Aamuyöllä 25.1.1922 osalla miehistä oli vain 10–30 patruunaa jäljellä eikä lisäammuksista ollut tietoakaan. Hämärän turvin oli vielä mahdollista poistua Kokkosalmelta ja jatkaa taistelua muualla. Raskain mielin karjalaiset päättivät perääntyä. Karjalaisten onneksi heidän vihollisensa olivat hiihtotaidottomia ja siksi hitaita lumihangessa. 

Perääntyminen

Aamuyön tunteina karjalaiset vetäytyivät Kokkosalmesta, viimeisten joukossa pataljoonankomentaja Liehu. Ankarasta taistelusta huolimatta Vienan Rykmentti kärsi hämmästyttävän vähäiset tappiot, vain kolme lievästi haavoittunutta. Kokkosalmen kylään jouduttiin kuitenkin jättämään noin 10 naista ja 20 lehmää. Bolshevikkien tappioita on vaikea arvioida, mutta ottaen huomioon heidän ihmishengistä piittaamattoman hyökkäystapansa, ne nousivat varsin korkeiksi. Vienan Rykmentin mukana taistellut suomalainen jääkäriluutnantti Antero Muukkonen arvioi punaisten kärsineen tappioina vähintään 200 kaatuneina ja toiset 200 haavoittuneina. Puna-armeija ei huomannut vetäytymistä, mutta miehitti lopulta Kokkosalmen neljältä aamulla 25.1. Kylän penkominen viivytti heitä jahtaamasta karjalaisia. Kiimasjärven päämajasta karjalaisten tueksi lähetetyt kaksi Maksim- ja yksi Lewis-konekivääri saapuivat liian myöhään perille. Karjalaisten saadessa aseet Kiimasjärvi oli joutunut bolshevikkien miehittämäksi punaisten suomalaisten ansiosta.

Kokkosalmen taistelun merkitystä ei pohjoisella rintamalla tule vähätellä. Kokkosalmen menetyksen seurauksena aloitekyky siirtyi kokonaan bolshevikeille ja tästä lähtien karjalaiset kävivät vain puolustustaistelua, toisaalta antaakseen mahdollisimman monelle siviilille mahdollisuuden paeta Suomeen ja toisaalta odottaakseen apua Suomelta. Suomen hallitus ei taipunut heimoaktivistien painostuksen edessä, vaan kieltäytyi sotilaallisen avun antamisesta peläten sotaa Neuvosto-Venäjän kanssa. Ennemminkin rajavalvontaa tiukennettiin, mikä puolestaan hankaloitti jo ennestään huonosti varustettujen karjalaisten mahdollisuuksia käydä sotaa. Ankarien puolustustaisteluiden jälkeen oli Vienan Rykmentin Karjalan Vapautusarmeijan viimeisenä joukko-osastona vetäydyttävä Pistojärven Tiiron kylästä Suomen puolelle 16.2.1922. Ennen tätä olivat karjalaiset onnistuneet turvaamaan tuhansien siviilien paon bolshevikkien koston tieltä.

Kokkosalmen taisteluilla oli merkitystä Suomenkin tulevaisuudelle. Kokkosalmen ja muiden Itä-Karjalan kansannousun taisteluista saadut kokemukset hiihtojoukkojen käytöstä olivat tärkeä tekijä mottitaktiikkaa laadittaessa ja Talvisodan torjuntavoittoja hankittaessa. 

Itä-Karjalan kansannousu suomalaisessa historiankirjoituksessa

Kaikista heimosodista Itä-Karjalan kansannousu on jäänyt kaikkein vähimmälle huomiolle suomalaisessa historiankirjoituksessa. Kansannousua on yleensä käsitelty muiden tapahtumien yhteydessä eräänlaisena heimosotien joutsenlauluna tai epilogina. Tähän on ollut useita syitä. Itä-Karjalan kansannousu oli Suomen sisäpolitiikassa hyvin kiistanalainen aihe, olihan se yhtenä osasyynä silloisen sisäministeri Heikki Ritavuoren salamurhaan 14.2.1922. Tämän lisäksi se repi auki vanhoja sisällissodan haavoja sillä kansannousun punaisen osapuolenkin riveissä taisteli suomalaisia. Itä-Karjalan kansannousun jääminen vähemmälle huomiolle lienee johtunut ainakin osaltaan siitä, että se tapahtui Tarton rauhansopimuksen jälkeen, oli pääosin karjalaisten itsensä aikaansaannos ja karjalaiset muodostivat myös enemmistön taistelujoukoista.

Ennen toista maailmansotaa Itä-Karjalan kansannoususta ilmestyi lähinnä muistelmateoksia. Näistä merkittävin on Keski-Vienassa toiminutta Metsäsissirykmenttiä komentaneen Jalmari Takkisen eli Ilmarisen muistelmat, Metsäsissipäällikön muistelmat 1–2.
Eino Kuussaaren aikomus 1930-luvulla tehdä kattava historiateos heimosodista jäi sodan jalkoihin heti ensimmäisen osan ilmestyttyä. Toisen maailmansodan loputtua heimosodat eivät olleet sellainen aihe, jota olisi haluttu tuoda julki. Kuussaaren teos Vapaustaisteluiden tiellä julkaistiin 1957 huomattavasti kavennettuna sotaa edeltäviin suunnitelmiin verrattuna. Kuussaaren jälkeen Itä-Karjalan kansannousua on laajemmalti käsitelty vasta viimevuosina Jussi Niinistön 2005 ilmestyneessä Heimosotien historia 1918–1922 sekä Mirko Harjulan 2007 julkaistussa Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922 kirjoissa.  

Kirjoittaja tekee Oulun yliopistossa Suomen historian pro gradua Vienan rykmentistä.

Lähteet ja kirjallisuus

Lähteet:

Karjalan kansannousun arkisto. Kansallisarkisto, Helsinki.
Ilmarinen, Metsäsissipäällikön muistelmat II. Taistelut Karjalan vapauttamiseksi. WSOY, Porvoo 1931.
Vapaa Karjala -lehti 1921–1922.

Tutkimuskirjallisuus:
Harjula, Mirko, Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007.
Kuussaari, Eero, Vapaustaistelujen tiellä. Loviisan Uusi Kirjapaino Oy, Loviisa 1957.
Lackman, Matti, "Punasissit suksilla. Punaisten sissitaktiikka Neuvosto-Karjalan kapinan kukistamisessa 1921–1922." Sotahistoriallinen aikakausikirja 17/1983, 83–111.
Niinistö, Jussi, Heimosotien historia 1918–1922. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005.
Vahtola, Jouko, "Viena vapaaksi! Vuokkiniemi heimosodissa 1918–1922." Tupenkolahuttajien mailla – Vuokkiniemi esihistoriasta toiseen maailmansotaan. Toim. Kai Paalaste. Vuokkiniemi-Seura ry, Mustasaari 2006.

Julkaisu: Havina
Numero: 1/2010
Julkaisupäivämäärä: 2.1.2010
Julkaisija: Oulun yliopisto, Historiatieteet
Päätoimittajat: Seija Jalagin
ISSN: 1798-1530
URL: http://www.oulu.fi/hutk/historia/opiskelu/Havina/