Oulun yliopiston
historiatieteiden julkaisu

Monarkiasuunnitelma repi rikki valkoisen rintaman

Petri Isoniemi

Julkaistu 23.3.2009

Kun Suomi itsenäistyi 6. joulukuuta 1917, maan valtiomuodoksi mainittiin itsenäisyysjulistuksessa tasavalta. Kukaan ei silloin kyseenalaistanut ratkaisua, kunnes vuoden 1918 tapahtumat saivat monet kyseenalaistamaan sen. Kun hallituksen joukot alkoivat tammikuussa riisua aseista venäläisiä varuskuntia Pohjanmaalla, vasemmisto aloitti vallankumouksen Helsingissä. Syttyi sisällissota, jossa hallitus muodosti valkoisen osapuolen, vallankumoukselliset punaisen osapuolen.

Kun sota päättyi toukokuussa valkoisten voittoon, osa voittajista oli sitä mieltä, että maa tarvitsi politiikan yläpuolella olevaa vahvaa hallitsijaa, kuningasta. Sen oli määrä merkitä sitä, että Suomesta oli tultava useimpien Euroopan maiden tapaan monarkia. Monarkiasuunnitelmiin liittyi myös pettymys demokratiaan: punaisten kapina osoitti, että osa kansasta ei ollut kypsä ottamaan vastuuta yhteisten asioiden hoidosta. Monarkiahankkeen toteutumisen edellytyksensä oli ensin monarkistisen hallitusmuodon hyväksyminen eduskunnassa, ja hallitusmuotoesitys tuli eduskunnan käsittelyyn kesäkuussa 1918.

Tynkäeduskunnan suuri vastuu

Monarkiasuunnitelmalla oli Suomen valtionjohdon tuki. Sitä ajoivat valtionhoitaja, väliaikainen valtionpäämies, Pehr Evind Svinhufvud ja senaatin eli hallituksen puheenjohtaja Juho Kusti Paasikivi. Kun Paasikivi esitteli monarkistisen hallitusmuodon 12. kesäkuuta, hän vetosi siihen, että vahva hallitusvalta oli mahdollista vain jos maa oli monarkia. Monarkiasuunnitelma kohtasi vastarintaa jo tässä istunnossa. Yksi jyrkimmistä vastustajista oli Nuorsuomalaisen puolueen kansanedustaja Kaarlo Juho Ståhlberg. Hän muistutti pitkässä puheenvuorossaan siitä, että maalle oli jo valmisteltu tasavaltalaista hallitusmuotoa. Hän puuttui myös siihen, että Suomen kuninkaaksi oli kaavailtu saksalaista prinssiä. Hän epäili, että ulkomainen hallitsija olisi kansalle vieras.

Ståhlberg kiinnitti huomiota myös siihen, että eduskunta oli vajaalukuinen. Sisällissodan jälkeen oli kokoontunut 200 kansanedustajan sijasta 84 edustajan tynkäeduskunta. Punaisten puolella olleista sosiaalidemokraattisista kansanedustajista paikalla oli vain yksi; loput olivat vankileireillä, maanpaossa ja muutama oli kuollut. Myös porvarillisia edustajia oli kuollut. Vedoten eduskunnan vajaalukuisuuteen Ståhlberg ilmoitti, että se ei voi päättää valtiomuodosta.

Onko tasavalta monarkiaa parempi?

Monarkiaesityksen käsittely jatkui 13. kesäkuuta. Erityisesti maalaisliittolaiset puolsivat useissa puheenvuoroissaan tasavaltaa. Esimerkiksi Antti Juutilainen muistutti, kuinka talonpojat ovat tasavaltalaisia ja juuri talonpoikaissotilaat olivat voittaneet punaiset. Hän piti monarkiahanketta petoksena heitä kohtaan. Suomalaisen puolueen kansanedustaja Bror Hannes Päivänsalo vastasi arvosteluun esittäen, että tasavalta on vallankumouksen tuote, ja monarkia on alkuperäinen valtiomuoto. Hän yritti voittaa maalaisliittolaiset monarkiaesityksen puolelle kertomalla, kuinka korkeaa maanviljelijöiden verotus on tunnetuissa tasavalloissa, kuten Ranskassa. Jos Suomesta tulisi tasavalta, hänen mukaansa maanviljelijöille kävisi huonosti. Lisäksi kirkkojen toiminta oli ajettu tasavalloissa ahtaalle.

Seuraavan kerran eduskunta käsitteli monarkiahanketta heinäkuussa, 12, ja 13. päivänä. Näissä istunnoissa tasavaltalaisten johtohahmoina olivat maalaisliittolainen Santeri Alkio ja myös Ståhlberg. Alkio muun muassa vakuutteli, että monarkia ei olisi 1900-luvulla merkittävä valtiomuoto. Ståhlberg todisti tasavallan paremmuutta kertomalla, kuinka Ranskan kansa on tyytyväinen tasavaltalaiseen valtiomuotoonsa. Lisäksi hän vaati kansanäänestyksen järjestämistä valtiomuodosta.

Rintamalinja sisäpolitiikassa

Alkusyksyyn 1918 saavuttaessa isäpolitiikassa oli selkeä rintamalinja. Tasavaltalaisia puolueita olivat Maalaisliitto ja enemmistö Nuorsuomalaisesta puolueesta. Monarkiaa kannattivat Suomalainen puolue, Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) ja nuorsuomalaisten vähemmistö. Pieni Kansanpuolue oli jakautunut asiassa. Sosiaalidemokraateilla oli edelleen vain yksi kansanedustaja, Matti Paasivuori, joka myös oli tasavaltalainen. Valtiomuodosta kiistelivät pääpiirteissään sisällissodan voittaneet valkoiset. Kiista repi rikki valkoisen rintaman.

Valtiomuotokiistassa oli ennen muuta kysymys sisäpoliittisesta kiistasta. Tasavaltalaisten enemmistö ei julkisesti kyseenalaistanut Saksaan nojaavaa ulkopolitiikkaa, jolla monarkistit puolustivat suunnitelmaa hankkia maalle saksalainen kuningas. Ulkopoliittisesta yksimielisyydestä kertoikin esimerkiksi se, kuinka Santeri Alkio oli painottanut 12. heinäkuuta, että myös Suomen tasavallalla voisi olla läheiset suhteet Saksaan.

Tasavaltalaiset olivat painottaneet, että kansa ei kannattanut monarkiaa. Tätä ei koskaan mitattu, koska Ståhlbergin ehdottamaa kansanäänestystä ei järjestetty. Monarkistit kuitenkin kävivät eräänlaista vaalikampanjaa kääntääkseen kansan mielipiteet suotuisaksi asialleen. Sitä koordinoi Uuden Suomen turvaamiskomitea, jonka puheenjohtajana oli germaanisen filologian professori Hugo Suolahti. Komitealla ei ollut puutetta rahasta, sillä senaattori Paasikivi pystyi hankkimaan sille lainaa Kansallis-Osake-Pankista, sillä hänhän oli pankin pääjohtaja.

Monarkistit voiton partaalla

Kun monarkiaesitystä käsiteltiin jälleen eduskunnassa 7. elokuuta, tarkoitus oli jo toimittaa äänestys siitä. Käsittelyn aluksi Paasikivi puolusti pitkässä puheenvuorossa monarkiaesitystä kyseenalaistaen näkemyksen, että tasavalta oli modernimpi kuin monarkia, tai että se oli demokraattisempi kuin monarkia. Hänen mukaansa esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Ranskassa valta kuului pääoman omistajilla, ei kansalle. Alkio ja Ståhlberg pitivät jälleen eniten esillä tasavalaista näkemystä.

Äänestyksessä monarkiaesitys voitti äänin 75–32. Tasavaltalaisilla oli kuitenkin takanaan määrävähemmistö, joten esityksen piti levätä vaalien yli. Monarkistit turvautuivat tällöin vuoden 1772 hallitusmuodon 38. pykälään, joka määräsi kuninkaanvaalin toteutettavaksi hallitsijasuvun sammuttua. Esitystä kuninkaanvaalista käsiteltiin 9. elokuuta saakka, jolloin se hyväksyttiin äänin 58–44. Tämän jälkeen Ståhlberg luopui kansanedustajan tehtävistä ottaakseen vastaan Korkeimman hallinto-oikeuden presidentin tehtävät. Tämä toimi ei mahdollistanut politikointia, mikä oli tappio tasavaltalaisille. Toisin kuin itseoppineet Maalaisliiton talonpoikaiskansanedustajat, hallinto-oikeuden professori Ståhlberg oli osa kaupunkilaissivistyneistöä ja siksi kaupunkilaisten monarkistien tasavertainen vastustaja.

Monarkiaesitystä käsiteltiin seuraavaksi ylimääräisillä valtiopäivillä 4. lokakuuta.  Santeri Alkio, joka oli nyt tasavaltalaisten tärkein johtohahmo, valitteli luokkataistelun alkaneen tasavaltalaisten ja monarkistien välillä. Käsittely jatkui 8. päivään saakka, jolloin esitys äänestettiin taas lepäämään vaalien yli. Senaatti ei kuitenkaan luovuttanut, vaan toi 9. päivänä eduskunnan käsittelyyn esityksen kuninkaanvaalista. Esitys voitti äänin 64–41, ja kuninkaanvaali järjestettiin vielä samana päivänä. Sosiaalidemokraatti Paasivuori ja maalaisliittolaiset kieltäytyivät osallistumasta vaaliin, joten eduskunnan puhemies Lauri Ingman katsoi, että kukaan ei vastustanut saksalaisen prinssin valitsemista Suomen kuninkaaksi.

Ulkopolitiikan karikot

Suomen Saksaan suuntautunut ulkopolitiikka pohjautui kiitollisuudenvelkaan, jota valkoiset tunsivat Saksan autettua punaisten kukistamisessa kevättalvella 1918 käydyssä sisällissodassa. Saksasta toivottiin myös suomen tukijaa ja parhaiten sen katsottiin onnistuvan, jos maan kuninkaana olisi joku Saksan keisarin Wilhelm II:n pojista.

Saksan keisari ei kuitenkaan tahtonut lähettää ainoatakaan pojistaan Suomeen. Suomalaiset monarkistit päätyivät keisarin lankoon, Hessenin prinssiin Friedrich Karliin. Hän suostuikin syksyllä saapumaan Suomeen hallitsijaksi. Hän ennätti jo ryhtyä suunnittelemaan tulevaa hallituskauttaan. Yksi ensimmäisistä toimista oli määrä olla punavankien armahtaminen, sillä hän tahtoi olla koko Suomen kansan kuningas. Saksalaisen prinssin valinta Suomen kuninkaaksi oli tosin yksi osa Saksan keisarillisen hallituksen ja yleisesikunnan hankkeesta, joka tähtäsi Suomen muuttamiseksi Saksan vasallivaltioksi Ukrainan, Puolan ja Baltian maiden tavoin.

Vuodesta 1914 saakka käyty ensimmäinen maailmansota ei ollut kuitenkaan vielä ratkaistu, kun Friedrich Karlista tuli Suomen kuningas. Se ratkaistiin syksyllä 1918. Ensin Saksan liittolaiset Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Turkki anoivat aselepoa läntisiltä ympärysvalloilta, muun muassa Ranskalta, Isolta-Britannialta, Yhdysvalloilta ja Belgialta. Sitten sotaväsymyksen heikentämässä Saksassa alkoivat levottomuudet, ja keisari pakeni Alankomaihin. Saksa solmi 11. marraskuuta aselevon läntisten vastustajiensa. Suomen ulkopolitiikka oli nyt ajautunut karille.

Tilaisuus tasavallalle

Sodan voittaneet länsivallat olivat antaneet ymmärtää, että eivät hyväksyisi saksalaista kuningasta Suomen hallitsijana. Friedrich Karl auttoikin Suomea parhaiten ilmoittamalla joulukuussa 1918 luopuvansa kuninkuudesta. Tällöin Paasikiven hallitus vaihtui Lauri Ingmanin hallitukseksi, Svinhufvud luopui valtionhoitajan tehtävistä ja sisällissodasta saakka maasta olleet saksalaisjoukot lähtivät. Lisäksi eduskunta valitsi uudeksi valtionhoitajaksi kenraali Carl Gustav Emil Mannerheimin, joka ei ollut leimautunut saksalaismieliseksi.

Monarkia oli vielä teoriassa mahdollinen valtiomuoto Suomelle. Mahdollisuus kuitenkin heikkeni 1.–2. maaliskuuta 1919 toimitettujen eduskuntavaalien jälkeen. Vaaleissa valittiin eduskuntaan 86 sosiaalidemokraattia, kaikki jo vasemmistolaisuutensa perusteella tasavaltaisia. Heitä tukivat Maalaisliiton 42 edustajaa ja eri tasavaltalaisten yhteenliittymän, Edistyspuolueen, 26 edustajaa. Monarkisteja taas olivat RKP:n 22 edustajaa ja uuden puolueen Kokoomuksen 28 edustajaa. Uusi eduskunta hylkäsi 25. huhtikuuta äänin 139–38 vuoden 1918 valtiopäivillä käsitellyn monarkiaesityksen.

Uusi tilanne suosi tasavaltalaista valtiomuotoa ja eduskunnan hyväksyttäväksi ryhdyttiin valmistelemaan hengeltään sen mukaista hallitusmuotoesitystä. Esitys oli kiistanalainen, mutta monarkisteista kokoomuslaiset kannattivat sitä lopulta, koska tasavallan presidentin oli määrä saada merkittävät valtaoikeudet. Kun eduskunta hyväksyi hallitusmuotoesityksen 21. kesäkuuta äänin 173–23, enää RKP vastusti sitä. Valtionhoitaja Mannerheim vahvisti esityksen 17. heinäkuuta, ja eduskunta toimitti 25. heinäkuuta ensimmäisen tasavallan presidentinvaalin. Siinä Ståhlberg voitti keskustan ja vasemmiston tuella oikeiston ehdokkaan Mannerheimin. Presidentinvaalissakin oli näkynyt edellisenä vuonna alkanut valkoisen rintaman hajoaminen.

Kuva: K. J. Ståhlberg (1865 - 1952) oli tasavaltalaisten johtohahmo. Tämän aseman suoma arvovalta loi pohjan hänen valinnalleen Suomen ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi. Kuvan patsas sijaitsee Haapajärvellä, missä Ståhlberg vietti lapsuutensa, kunnes muutti Ouluun koulunkäynnin takia. Kuva on kirjoittajan ottama.

Itsenäistymisestä valtiomuotokiistaan


6. joulukuuta 1917: Suomi itsenäistyy.
28. tammikuuta 1918: Sisällissota syttyy.
16. toukokuuta 1918: Sisällissota päättyy.
12. kesäkuuta 1918: Eduskunta ryhtyy käsittelemään monarkistista hallitusmuotoesitystä.
7. elokuuta 1918: Eduskunta äänestää hallitusmuotoesityksestä.
9. lokakuuta 1918: Eduskunnassa toimitetaan kuninkaanvaali.
14. joulukuuta 1918: Friedrich Karl luopuu Suomen kuninkuudesta.
25. huhtikuuta. 1919: Uusi eduskunta äänestää kumoon monarkistisen hallitusmuotoesityksen.
17. heinäkuuta 1919: Eduskunta hyväksyy esityksen tasavaltalaisesta hallitusmuodosta.
25. heinäkuuta 1919: Eduskunta valitsee K. J. Ståhlbergin tasavallan presidentiksi.

Lähteet:

Asiakirjajulkaisut

Toiset valtiopäivät 1917. Pöytäkirjat II.

Ylimääräiset valtiopäivät 1918.  Pöytäkirjat sekä nimi- ja asialuettelot.

Valtiopäivät 1919. Pöytäkirjat I.

Kirjallisuus

Blomstedt, Yrjö: K. J. Ståhlberg–valtiomieselämäkerta. Otava, Keuruu 1969.

Huldén, Anders: Kuningasseikkailu Suomessa 1918. Kirjayhtymä, Helsinki 1988.

Vares, Vesa: Kuninkaantekijät. Suomalainen monarkia 1917–1919. Myytti ja todellisuus. WSOY, Helsinki 1998.

Julkaisu: Havina
Numero: 1/2009
Julkaisupäivämäärä: 23.3.2009
Julkaisija: Oulun yliopisto, Historiatieteet
Päätoimittajat: Reija Satokangas
ISSN: 1798-1530
URL: http://www.oulu.fi/hutk/historia/opiskelu/Havina/