Oulun yliopiston
historiatieteiden julkaisu

Kun traktorit vyöryivät Suomeen ja Peräpohjolan pelloille

Janne Rahkola

Suomen maatalous koneistui nopeasti 1950-luvulla. Traktorien määrä kasvoi moninkertaiseksi, noin 14 500 traktorista 74 500 traktoriin, toisaalta uusien koneiden käyttöönotto aiheutti paljon ongelmiakin. ”Se viljelijä joka ensimmäisenä kiirehtii ostamaan uusia koneita, tekee usein vararikon. Mutta joka viimeisenä hankkii uusia koneita, tekee aina vararikon", tämä vanha amerikkalainen sananparsi kuvaa varsin hyvin ajan henkeä.

Modernit traktorit suomeen

1950-luku oli vahvan maauskon aikaa. Suomalaisilla oli vahva halu rakentaa maata omalla työllä ja erityisesti maata viljelemällä. Taustalla oli sodan aiheuttama elintarvikepula, minkä seurauksena maatalouden arvostus nousi. Taloudellisesti vuosikymmen oli Suomelle hitaan kasvun aikaa, jolloin ohitettiin sotaa edeltänyt tuotannon taso. Vuonna 1950 Suomessa oli traktoreita 14 452 ja vuonna 1959 jo 74 604 kappaletta, traktori oli jo suurimmalla osalla yli kahden hehtaarin maatiloista.

Traktori oli keskeinen väline vauhdittamassa Suomen kehitystä agraarisesta valtiosta kohti palveluyhteiskuntaa. Kehitysmaissa maatalouden osuus kansantuotteesta on 50–80 %, teollisuusmaissa maatalouden osuus on tippunut alle kymmeneen prosenttiin. Tämän kehityksen myötä maatalous on muuttunut pääelinkeinosta peruselinkeinoksi. Suomessa maatalouden osuus kansantuotteesta vuonna 1950 oli 45 %, mutta se tippui 15 prosenttiyksikköä vuosikymmenessä ja sama kehitys jatkui tulevana vuosikymmenenäkin.

Teknisen kehityksen myötä omavarainen maatila tuli yhä enenevässä määrin riippuvaiseksi markkinataloudesta, koska koneiden käyttö, huolto ja polttoaine tarvitsivat pääomaa sekä erikoisosaamista, eikä esimerkiksi traktorin tarvitsemaa polttoainetta pystytty kasvattamaan omalla maatilalla. Kasvava riippuvuus markkinataloudesta näkyi myös maataloustuotteiden kasvavana myyntiin menevänä osuutena

1950-luvulle osuu myös vuonna 1951 suoritettu traktorien tuontisäännöstelyn väliaikainen purkaminen, mikä lisäsi huomattavasti tuotujen traktorien merkkien kirjavuutta ja huolto-ongelmia. Tuontisäännöstely purettiin lopullisesti vuonna 1957. Tuontisäännöstelyn väliaikainen purku aiheutti traktorien tuontiaallon. Kun tuontisäännöstely astui jälleen voimaan, myytiin varastoihin jääneet lukuisia eri merkkejä olevat traktorit, koska muitakaan koneita ei ollut tarjolla.

Konetarvetta pyrki suomalaisista yrityksistä ensimmäisenä täyttämään keskiraskasta traktoria valmistanut Takra Oy ja myöhemmin kevyttä traktoria valmistamaan alkanut Valtion Metallitehtaat (Valmet Oy). Takran tarina päättyi alle tuhannen valmistetun traktorin jälkeen, ilmeisesti liian korkean hinnan vuoksi. Valmet Oy sen sijaan pääsi hiljalleen yli huonosta maineestaan ja nousi 15, 20, 33D ja 359D -mallien avulla kilpailemaan suomalaisista traktorimarkkinoista. 1950-luvulla Suomen myydyimmät traktorimerkit olivat Ford-yhtymän (Fordson, Ford ja Fordson Major) ohella Ferguson, Zetor ja Valmet. Lisäksi Suomessa oli käytössä yli 15 muuta traktorimerkkiä, neljännes käytetyistä traktoreista.

Kuva 1

Kuva 1: Valmet 20 totteli nimeä piikkilangankiristäjä tai Pikku-Valmet. Valmet 20 oli pienille tiloille suunniteltu suomalainen traktori.

Hevosvoimat siirtyvät pellin alle

Sotien jälkeen traditionaaliset maanviljelyksen keinot murtuivat, kun kuokka ja hevonen alkoivat hiljalleen vaihtua traktoriin ja leikkuupuimuriin. Oppi traktorin käytöstä ei siirtynyt suoraan isältä pojalle, vaan karttui erilaisten työnäytösten, tietoiskujen, keskusteluiden ja muilta käyttäjiltä saatujen vinkkien perusteella. Yksi osoitus traktoreihin kohdistuneesta kiinnostuksesta löytyy vuoden 1960 Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirjasta. Kirjaan on nimittäin koottu luettelo traktorien merkeistä ja malleista, traktorien tehoja ja ajonopeuksia käsittelevä kappale oli aikanaan kaikille ajankohtainen ja tarpeellinen.

 ”Traktorien määrän lisääntyessä oli luonnollista, että hevosten määrä maassa alkoi vähentyä. Hevoskantamme ei kuitenkaan vähentynyt heti siinä suhteessa, kuin traktorien käyttöön siirtyminen olisi edellyttänyt.” Todetaan Kaisa Aarnio tutkimuksessa Traktorin vaiheista Suomessa. Kehityksen johdosta Suomessa olikin paljon ylimääräistä vetovoimaa, kun traktorien määrä lisääntyi huomattavasti, mutta hevosten määrä ei pudonnut samassa suhteessa. Toisaalta käyttökelpoisten työkoneiden määrä ja talvella suoritettavat metsätyöt pitivät yllä hevosten käyttökelpoisuutta.

Traktorin perään asetettiin usein vanha perässä vedettävä hevostyökone. Täten työkoneita ja traktorin vetovoimaa ei todellakaan hyödynnetty parhaalla mahdollisella tavalla, eivätkä olosuhteet tai käyttäjien tiedot olleet paljon paremmalla tasolla. Työnteon tuoma kokemus ja uudet kiintotyökoneet kuitenkin hiljalleen nostivat traktorityön tuottavuutta ja pidensivät etumatkaa hevostyöhön verrattuna. Tästä huolimatta hevostyö pysyi maatiloilla konetyön rinnalla 1950-luvulla ja paikoin sen jälkeenkin, mutta hevostyön kilpailukyky mureni koneiden parantuessa.

Vuonna 1957 tapahtunut traktoreiden tuontisäännöstelyn purku oli merkittävä muutos. Seuraavana vuonna muutoksia tehtiin tieliikennelakiin. Traktorin ajamiseen vaadittiin ajokortti, minkä lisäksi traktori piti rekisteröidä, jos sillä aiottiin ajaa tiellä. Lisäksi uusi tieliikennelaki määräsi traktoreihin paremmat valot. Tieliikennelain uudistuksen voi ottaa osoituksena traktorien kasvaneesta painoarvosta. Tieliikenteessä olleiden traktorien lukumäärä kasvoi jatkuvasti, mistä aiheutui myös tieliikenteessä tapahtuneiden materiaali- ja henkilövahinkojen lisääntyminen. Lain uudistus ja varsinkin vaatimus ajokortista oli hankala monelle, vain kansa- tai rippikoulun käyneelle maanviljelijälle. Peräpohjolan alueella koulutusta järjesti Peräpohjolan maanviljelysseura.

Kuva 2

Kuva 2: Volvo T24 oli yksi sodanjälkeisistä traktoreista. Laitteet tehtiin kestämään, näitäkin yli 50-vuotiaita traktoreita on yhä käytössä ja myynnissä joitain kappaleita.


Metsätyöt osana koneistumista

Peräpohjolan alueella hevosten määrä väheni varsin hitaasti traktorien yleistymiseen verrattuna. Tämä johtui varsin pitkälti siitä, että kaikilla tiloilla joilla oli yli kaksi hehtaaria peltoa, oli omistuksessaan myös metsää. 1950-luvulla traktoreita ei juurikaan voitu hyödyntää metsätöissä, koska maataloustraktori ei soveltunut kuin helppoihin, kovapohjaisiin maastoihin. Talvella jäätyminen helpotti liikkumista, toisaalta lumi vaikeutti. Lisäksi traktoreissa oli hevosiin verrattuna käynnistysvaikeuksia kovilla pakkasilla, joten hevonen säilytti pitkään merkittävän roolinsa metsätöissä.

Hevostyön ja käsikäyttöisten kaatovälineiden takia puun hankkiminen metsistä oli lähes aina maatilojen työ. Pääasiassa metsätyöt suoritettiin miesten ja hevosten voimin varsin alkeellisilla välineillä: kaarisahalla, justeerilla ja kirveellä. Metsätöiden koneellistaminen tapahtui pääasiassa vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Poikkeuksena tästä olivat muutamat puolitelatraktorit ja alkeelliset moottorisahat.

Metsätalous oli keskeinen koneistumisen mahdollistaja. Metsien myynnistä saatiin pääomaa koneiden ostoon ja ansiomahdollisuuksia tavallisen maanviljelyksen rinnalle, varsinkin talvella jolloin muita maatalouden töitä ei juuri ollut. Metsäteollisuus hyötyi maanseudun asutuksesta, koska se paransi infrastruktuuria puun kuljetuksia ajatellen ja maatiloilla oli mahdollisuudet hankkia puuta pitkien taipaleiden takaa. Maatilat hyötyivät puun myynnistä saamalla käteistä esimerkiksi lainojen lyhennyksiin ja traktorin polttoaineeseen.

Kuva 3

Kuva 3: Porche-Diesel Junior oli yksi tuontitraktoreista. Traktorin malliin voi törmätä vaikka kulttuurin parissa.

Peräpohjola osana Suomen maataloutta

Peräpohjolan (Klikkaa kartta auki) maatalous on aina joutunut taistelemaan luonnonoloja vastaan. Ilmanala on ankara, talvi on pitkä ja kasvukausi on lyhyt.. Vaikeat olosuhteet rajoittavat tuotantovaihtoehtoja ja lisäävät tuotantokustannuksia. Vaikeiden olosuhteiden takia valtio on tukenut merkittävästi pohjoisen maataloutta, minkä vuoksi maatalouden harjoittaminen pohjoisessa on säilynyt kannattavana. Tärkein tukitoimi oli ns. maatalousmiljardi. Sotien jälkeen Peräpohjolan maatalous kehittyi nopeasti ja tuotannon tehostuminen näkyi mm. maidontuotannon moninkertaistumisena.

Vuonna 1950 Peräpohjolassa oli käytössä kaikkiaan 294 traktoria, joista alle 150 oli moderneja kumipyöräisiä traktoreita. Vuoteen 1959 mennessä traktorien määrä kohosi 1 667 traktoriin, traktorien määrä moninkertaistui kymmenessä vuodessa. Telaketjullisten traktorien määrä kasvoi 14 koneesta 30 koneeseen, mutta niitä käytettiin pitkälti muissa kuin maatalouden töissä. 1950–1959
hevosten määrä aleni Peräpohjolassa 8 129 täysikasvuisesta hevosesta 5 962 hevoseen, vuosikymmenessä täysikasvuisten hevosten määrä aleni noin neljänneksellä. Näiden muutosten seurauksena Peräpohjolan maataloudessa oli huomattavan paljon ylimääräistä vetovoimaa. Niin Suomessa kuin Peräpohjolassakin maatalouden ammattiväestön määrä väheni koneistumisen
edistyessä.

Peräpohjolan sisällä maatalouden ammattiväestön määrä vaihteli suuresti paikkakunnan elinkeinorakenteesta riippuen, esimerkiksi Ranuan ja Kemin mlk. osalta. 1950-luvulla voimakkaasti maatalousvaltaisen Ranuan (85 %) ja vähemmän maataloudesta riippuvaisen Keminmaan (47 %) tapauksissa maatalousväestön määrä aleni vuosikymmenessä noin 15 prosenttiyksikköä, kuten muuallakin maassa. Peräpohjolan alueella maatalousväestön määrä säilyi silti korkeampana kuin koko maan keskiarvo. Huolimatta maatalousväestön laskusta kasvava tiedon taso ja tekniikan hyödyntäminen nosti tuotannon määrää. Toisaalta hevosten rehulta vapautui myös paljon peltoa, tuotanto kasvoi myös sen takia.


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoittaja on kiinnostunut tekniikasta ja käsittelee kandidaatintutkielmassaan Peräpohjolan koneistumista.

Lähteet ja kirjallisuus:

Suomen Virallinen Tilasto (SVT), III maatalous

Aarnio Kaisa, Traktorin vaiheista Suomessa. Helsingin yliopisto, Helsinki 1979.

Markkola Pirjo (Toim.), Suomen maatalouden historia 3: suurten muutosten aika. SKS, Jyväskylä 2004.

Näri Olli (Toim.), Koneellistuva maataloutemme: 85 vuotta maatalouden tarkastus- ja koetustoimintaa. Vakola, Vaasa 1987.

 

Julkaisu: Havina
Numero: 1/2011
Julkaisupäivämäärä: 27.4.2011
Julkaisija: Oulun yliopisto, Historiatieteet
Päätoimittajat: Reija Satokangas ja Seija Jalagin
ISSN: 1798-1530
URL: http://www.oulu.fi/hutk/historia/opiskelu/Havina/