Oulun yliopiston
historiatieteiden julkaisu

Eelis Gulin – Tieteen ja uskon sopusointua etsimässä

Minna Tervo

Onko kristinuskolla oikeus olemassaoloon tieteen rinnalla? Tekeekö tiede turhaksi uskon Jumalaan? Kysymys uskon ja tieteen välisestä suhteesta ei ole uusi, vaan sitä on pohdittu useaan otteeseen kristillisen kirkon olemassaolon aikana. Se ei myöskään ole aikansa elänyt ja vanhentunut, minkä osoittaa edelleen kiivaana käyvä keskustelu Raamatun arvovallasta. Tieteen ja kristinuskon välistä suhdetta pohti myös Eelis Gulin, Tampereen edesmennyt piispa, joka vaikutti suomalaisessa kirkollisessa elämässä 1900-luvulla.

Kehitysoppi ajoi kirkon kriisiin

Gulin oli yksi niistä viime vuosisadan pappismiehistä, joka asettui puolustamaan kristinuskoa aikana, jolloin tieteellinen maailmankatsomus näytti uhkaavan koko kirkon olemassaoloa. Tilanteen kehittymiseen oli vaikuttanut 1800-luvun modernin tieteen, erityisesti luonnontieteiden edistys, ja kysymys tieteen ja kristinuskon suhteesta oli edelleen tulenarka 1900-luvun vaihteessa.

Kirkolle aiheutti erityisesti päänvaivaa uusi naturalistinen elämänkäsitys, jonka mukaan ihminen oli polveutunut alkeellisimmista elämänmuodoista. Kehitysoppi teki silppua Raamatun luomiskertomuksesta sekä kristillisestä ihmiskäsityksestä. Ihminen ei enää ollutkaan arvokas jumalankuva vaan mitätön tomuhiukkanen suuressa maailmankaikkeudessa.

Eelis Gulin oli toista mieltä. Hänelle ihminen oli edelleen Jumalan rakkauden kohteeksi luotu arvokas olento. Mutta ei tiedekään ollut pahasta, eikä se ansainnut vihulaisen viittaa harteilleen. Itse asiassa koko vastakkainasettelu tieteen ja kristinuskon välillä oli turhaa, sillä ne liikkuivat eri elämänaloilla.

Gulinin mielestä tiede oli tietoa ja kristinusko oli elämää. Tieteen tuli perustua teoreettisiin ja järjellisiin tosiasioihin, kun taas usko kosketti jokaisen yksilön henkilökohtaista kokemusmaailmaa ja suhdetta Luojaan. Jumalalla oli edelleen asemansa maailman alulle panijana ja paikkansa ihmisten sydämissä, ainakin Eelis Gulinin sydämessä.

Vastustamista vain vastustamisen ilosta

Gulin soimasi kovin sanoin niitä, jotka vastustivat kristinuskoa vain vastustamisen ilosta. Tämän kaltaiset ihmiset saivat tieteestä vain kimmokkeen jo valmiiksi määritellylle kannalleen. Gulinin mielestä järjen esteet eivät olleet niin suuria, ettei ihminen voisi omaksua sekä tieteellistä että uskonnollista maailmankatsomusta.

Suurempi ongelma oli ihmisen oma halu jättäytyä kristillisen elämän ulkopuolelle. Tällä ei ollut mitään tekemistä järjen kanssa, sillä mitkään perustelut eivät auttaneet, kun ihminen itse ei halunnut tulla vakuutetuksi. Tällaisille uppiniskaisille vastustajille Gulinilla oli vain yksi asia sanottavanaan:

Nouskoon vain sen vuoksi vihamielinen filosoofinen rakennelma toisensa jälkeen kristillistä evankeliumia vastaan ja iloitkoon näennäisistä voitoistaan. Lopulta ne kaikki kukistuvat ja unohtuvat. Kristus jää vielä puhumaan, sillä Hän löytää aina vastakaikua ihmisrinnassa, sen paraassa olemuksessa.

Sen sijaan rehellistä kyselijää Gulin ei halunnut torjua, vaan ottaa vakavasti tämän epäilykset. Hän halusi haastaa kannanotoillaan ihmiset pohtimaan suhdettaan kristinuskoon, sillä Gulinille itselleen kristinusko merkitsi elämän voimaa ja elämisen syvintä tarkoitusta.
 

Uskon järjellisyys ja järjettömyys

Gulin pyrki puolustuspuheissaan monin tavoin vetoamaan kristinuskon järjellisyyteen. Uskominen oli järkevää, koska kristinuskon aatteet toimivat käytännössä. Jeesus nasaretilaisen persoona ja opetukset olivat oleellisesti vaikuttaneet maailmaan, eikä kukaan voinut kiistää niiden myönteistä vaikutusta.

Kristinusko sisälsi kuitenkin asioita, joille Gulin ei edes yrittänyt antaa älyllistä selitystä. Järki jäi voimattomaksi ihmisen syntisyyden, Kristuksen jumaluuden sekä sovitustyön ymmärtämisen kohdalla. Vakuuttuminen kristinuskon totuudesta edellytti yllättäen sen sisälle astumista. Vain se, joka oli saanut maistaa Jumalan hyvyyttä ja astunut evankeliumin vaikutuspiiriin, saattoi hyväksyä kristillisen maailmankatsomuksen järjelle käsittämättömän aineksen.

Eelis Gulin ei suostunut alistamaan kristillisen uskon perussanomaa järjen tuomittavaksi vaan päätyi toteamaan, ettei Raamatun perussanomalla ollut mitään tekemistä tieteellisen ajattelun kanssa. Osittain tämä johtui siitä, ettei Kristuksen jumaluudelle ja sovitustyölle löytynyt vertailukohtaa maailmasta. Jumala kuoli ristillä vain kerran, eikä kyseinen tapahtuma ollut toistettavissa.

Gulinin mielestä oli ymmärrettävää, ettei uskoa voitu sisäistää yksin järjen avulla. Muuten kaikille ihmisille tarkoitettu usko ja yhteys Jumalaan olisivat mahdollisia vain niille, jotka olisivat tarpeeksi älykkäitä sisäistämään kristinuskon sanoman. Uskon logiikka oli erilaista kuin tieteen. Se ei edellyttänyt älykkyyttä vaan sydämen vastaanottavaisuutta.

Erilainen apologeetta

Gulin oli omana aikanaan ristiriitainen ja poikkeuksellinen kristinuskon puolustaja. Toisaalta hän korosti voimakkaasti Raamatun arvovaltaa ja halusi taistella sen sanoman puolesta. Toisaalta taas hän hyväksyi monet tieteelliset saavutukset, kuten kehitysopin, vaikka suurin osa Suomen papistosta suhtautui polveutumisoppiin vähintäänkin varauksellisesti. Gulin perusteli kantaansa seuraavalla tavalla:

Voimmehan yhtä hyvin pitää maailmaa Jumalan luomana, vaikka se ei olisikaan heti tullut valmiina tekijänsä kädestä niin kuin kone, vaan kasvanut täyteen mittaan vähitellen niin kuin puu.

Gulin ei nähnyt tieteen ja kristinuskon välillä olleen sovittamatonta ristiriitaa, vaan uskonto pikemminkin täydensi kehitysopin jättämät aukot. Hän päätyi toteamaan, että myös tieteellä oli rajansa. Se ei kyennyt vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, kuten kysymyksiin elämäntarkoituksesta ja sen alkuperästä. Tiede ei niin ikään pystynyt antamaan selitystä sille, mistä ensimmäinen solu, josta kaikki muu elollinen oli kehittynyt, oli saanut alkunsa.

Gulinin mielestä sokea usko maailman syntymiseen pelkästä aineesta ei huomioinut universumissa havaittavissa olevaa järjellisyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta. Tieteen jäädessä voimattomaksi esiin astui kristinusko, joka tarjosi Raamatun ilmoituksen ja kaikkivaltiaan Jumalan kautta selityksen elämäntarkoitukselle ja maailman synnylle sekä siinä havaittavalle järjestykselle.

 

Eelis Gideon Gulin

Eelis Gideon Gulin(1893–1975)oli Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan professori 1933–1945 ja Tampereen hiippakunnan piispa 1945–1966. Gulin tuli tunnetuksi laaja-alaisesta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja kansainvälisestä toiminnastaan. Uransa aikana hän toimi muun muassa Suomen Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen liiton, Suomen ekumeenisen neuvoston sekä Pelastakaa lapset ry:n puheenjohtajana.

Gulinia voidaan pitää yhtenä aktiivisimmista suomalaisista kristinuskon puolustajista, eli apologeetoista, joka keskittyi erityisesti tieteen ja kristinuskon välisen suhteen pohdintaan. Gulinilta ilmestyi vuonna 1919 tieteen ja kristinuskon suhdetta käsittelevä teos Onko nykyajan tiede ristiriidassa kristinuskon kanssa. Teoksen esipuheessa hän ilmoitti syyn teoksen julkaisemiseen: Hän toivoi, että edes jollekin olisi siitä apua ratkaistessaan suhteensa kristinuskoon.

Kaikki eivät hyväksyneet Gulinin ajatuksia. Hänen arvostelijoihinsa kuului muun muassa Urho Muroma, Suomen Raamattuopiston perustaja ja herätysliikejohtaja, joka ei voinut hyväksyä Gulinin näkemyksiä kehitysopista. Muromalta tuli jyrkkä tuomio:

Jos piispa Gulinin suosittelema evankeliumin väärennös alkaa kaikua kirkoissamme, silloin on Pyhä Henki jättävä rakkaan kansankirkkomme ja se joutuu saastaisten perkeleen henkien asumasijaksi...On kauheata, kun pitää tunnustaa esimieheksensä mies, jota kohtaan ei voi tuntea pienintäkään kunnioitusta.



 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kehitysopin tulo Suomeen

Kehitysoppi rantautui Suomeen 1860-luvulla. Uusi elämänkäsitys sai kannatusta ruotsinkielisen säätyöläisväestön keskuudessa ja keskustelua käytiin kiivaasti erityisesti sanomalehtikirjoitusten kautta. Kirkon piirissä kehitysoppiin suhtauduttiin kuitenkin torjuvasti, koska se oli ristiriidassa Raamatun ilmoituksen kanssa.

Teologit kokivat vuoropuhelun hyödyttömäksi, sillä ”jumalattomuutta” vastaan ei voitu taistella inhimillisin argumentein, eikä keskustelulla ollut merkitystä aidon kristillisen elämän kannalta. Pappien asennoitumisen johdosta kirkko jäi syrjään keskustelusta, jonka myötä juopa kirkon ja sivistyneistön välillä syveni entisestään.

Suomalainen sivistyneistö antoi kirkolle arvoa moraalisena ja siveellisenä kasvattajana sekä lohtumaidon tarjoajana, mutta muuten kristinuskoa pidettiin aikansa eläneenä oppina. Rahvas ajatteli kuitenkin toisin, sillä suurin osa Suomen kansasta pysyi tiukasti kirkon piirissä ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko säilytti asemansa kansankirkkona.



 

  

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoittaja on neljännen vuoden aate- ja oppihistorian opiskelija Oulun yliopistossa. Hän tutki proseminaarityössään Eelis Gulinin näkemystä tieteen ja kristinuskon välisestä suhteesta.

Kirjallisuus

Eelis Gulin-Pinomaa, Onko nykyajan tiede ristiriidassa kristinuskon kanssa. WSOY, Porvoo 1919.

Ilkka Antola, Historian ja teologian välissä. Eelis Gulin Uuden testamentin tulkitsijana. Vammalan kirjapaino Oy, Vammala 1997.

Timo Junkkaala, Urho Muroma – Herätyssaarnaaja. Perussanoma, Kauniainen 1990.

Eino Murtorinne, Suomen kirkon historia. Osa 3. Autonomian kausi 1809–1899. WSOY, Porvoo 1992.

 

Julkaisu: Havina
Numero: 1/2011
Julkaisupäivämäärä: 27.4.2011
Julkaisija: Oulun yliopisto, Historiatieteet
Päätoimittajat: Reija Satokangas ja Seija Jalagin
ISSN: 1798-1530
URL: http://www.oulu.fi/hutk/historia/opiskelu/Havina/