Oulun yliopiston
historiatieteiden julkaisu

Kotona vai työssä – Avioituneen naisen paikka sotien välisenä aikana

Tiina Piirainen

1920-luvulla keskusteltiin reippaasti avioituneen naisen paikasta, varsinkin jos tämä sattui kuulumaan keskiluokkaan. Rouvan olisi suotu viettävän päivänsä lastensa seurassa, viihtyisää kotia hoitaen. Tällä välin hänen miehensä tienasi perheelleen elantoa hyvässä virassa. Työläisnaisen vaihtoehdot olivat usein vähissä, työtä oli molempien puolisoiden tehtävä leivän eteen. Yhä useammat keskiluokkaiset vaimot ja äidit kuitenkin valitsivat työuran jossain vaiheessa, joko silkasta halusta työskennellä, mutta usein myös käytännöllisistä syistä.

Keskiluokka vahvistuu

1900-luvulle tultaessa Suomi muuntui maatalousvoittoisesta valtiosta jatkuvasti kohti teollistumista, kansa siirtyi yhä enemmän maaseudulta kaupunkeihin. Modernisaatio merkitsi myös keskiluokan nousua asemastaan varmaksi yhteiskuntaluokaksi. Eräs keskiluokan voimistumiseen liittyneistä ilmiöistä oli 1800-luvulla kehkeytyneen uuden kotikulttuurin nousu, jonka keskiössä oli perheenäidin vaalima koti.

Keskiluokka kattoi 1920-luvulla kymmenisen prosenttia väestöstä, mutta sen elämäntyyliä pidettiin tavoiteltavana aikalaismediassa. Aatteellisesti keskiluokka oli vahvoilla nuoressa tasavallassa, joka pyrki eheytymään sisällissodan jättämästä kahtiajaosta ja joka silti eli 1920-luvun kehitysoptimismia.

Uusi keskiluokka muodostui 1800-luvun lopulla vanhan kauppaporvariston pohjalta saaden lisäystä uusien konttori- ja palvelualojen muotoutuessa ja kasvaessa. Myös parantunut koulutus ja avioliittojen myötä tapahtunut säätykierto kasvattivat keskiluokkaa. Vuosisadan vaihteessa vanha sääty-yhteiskunta oli hajoamassa ja yhtenä tärkeänä tekijänä voidaan nähdä uuden keskiluokan vahvistuminen.

1920-luvulla avioituneiden naisten työssäkäynti lisääntyi kaikissa yhteiskuntaluokissa. Keskiluokan suhteen kyse oli osittain virkamiehistön palkkojen alenemisesta, mutta sotien välisenä aikana myös naisten kouluttautuminen lisääntyi ja työskentely kodin ulkopuolella koettiin mielekkääksi. Yhä useammilla naisilla oli mahdollisuus toteuttaa itseään ammattinsa kautta ja uusia työskentelymahdollisuuksia avautui virastoissa, kouluissa ja terveydenhoidon piirissä.

Ydinperhe ihanteeksi

Uudenlainen kotikulttuuri korosti ydinperhettä ideaalina perhemallina. 1800-luvun alkupuolella ”perhe” käsitti useita sukupolvia, kenties naimattomia sisaruksia ja usein myös palkolliset, mutta vähitellen äidin, isän ja lasten muodostama tiivis perhemalli vakiintui yhteiskunnalliseksi perusyksiköksi. Esimerkiksi J.V. Snellman korosti voimakkaasti ydinperheen merkitystä kansakunnalle jo 1800-luvun alkupuolella.

Ydinperheihanne kytkeytyi sukupuolitettuun työnjakoon, joka läpäisi vuosisadan vaihteen keskiluokkaisten naisjärjestöjen tavoitteet: julkinen käsitettiin miehiseksi elämänalueeksi, yksityinen naiselliseksi. Sukupuolitetun työnjaon puitteissa naisen oli kuitenkin mahdollista toimia julkisuudessa toteuttaen yhteiskunnallista äitiyttä, kuten toimia vaikkapa hyväntekeväisyyden tai hoivan alueilla – toteuttaen siis niitä aloja, jotka katsottiin naisen luonnolle ominaisiksi.

Kodin keskiössä oli nyt perheenemäntä, joka huolehti kodista ja lapsista aviomiehen hankkiessa elannon. Keskiluokkaiseen elämäntyyliin oli kuulunut 1800-luvulla useita palvelijoita, mutta 1900-luvulle tultaessa lukuisiin palkollisiin ei ollut enää varaa. Rouva joutui näin ottamaan yhä enemmän itse osaa kotitöihin. Lisäksi 1920–30-luvuilla nuorten naisten halukkuus toimia kotiapulaisena väheni, sillä kotiapulaisen asema oli varsin heikko. Ansiotyö teollisuudessa soi tytölle enemmän vapautta.

Äidin asemalle halutaan arvostusta

Perheenemännän asema nähtiin hyvin vastuullisena, sillä kun perhe käsitettiin yhteiskunnalliseksi yksiköksi, oli vaimon ja äidin harteilla kansakunnan tulevaisuus. Hänen velvollisuutenaan oli paitsi pitää kodistaan ja aviomiehestään mitä parhainta huolta, myös kasvattaa valtiolle kelpo kansalaisia.

Aikakauden julkisessa keskustelussa suhtautuminen naimissa olevien naisten ansiotyöhön oli kaksinaista; toisaalta nostettiin esiin oman ammatin tärkeys, toisaalta korostettiin kodin ja perheen keskeisyyttä naisen elämäntehtävänä. Esimerkiksi Kotiliedenkin parissa vaikuttanut Laura Harmaja esitti laskelmia, joiden mukaan vaimon oli tarpeetonta käydä kodin ulkopuolisessa työssä, sillä hänen ansionsa menisivät kuitenkin pääasiassa kotiapulaisen palkkaan ja veroihin.

Naimattoman naisen oli hyödyllistä kyetä elättämään itsensä, mutta naimisiin mentyään hänen oletettiin keskittyvän jälkikasvuunsa. Äidin asemaa ja kodin hoitamisen tärkeyttä haluttiin vahvistaa kotitalousideologilla, mikä merkitsi kotitalouden tieteellistämistä, kuten Martta-yhdistystä tutkinut Anne Ollila on osoittanut. Kotitalousideologian taustalla vaikutti myös elintarvikepula ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin järkevän taloudenhoidon avulla pyrittiin torjumaan puutetta.

Tyttöjen oppikoulutie

Kotitalousideologia kietoutui yhteiskuntaelämään, kun lakia yleisestä oppivelvollisuudesta säädettiin Suomessa 1921. Sen tärkeimpiä päämääriä oli saattaa kaikkien yhteiskuntaluokkien lapset koulusivistyksen ja oikeanlaisen kasvatuksen äärelle. Tämä koski myös tyttöjä, vaikka heidän koulunkäyntinsä herättikin epäilevää keskustelua 1920- ja 1930-luvuilla.

 Tyttöjen pelättiin liikarasittuvan lukuaineista, minkä vuoksi oppikoulua pidennettiin heidän osaltaan kuusivuotiseksi. Tosiasiassa ylimääräinen vuosi kävi taloudellisesti vaikeaksi useille tytöille ja vaikutti myös monien opinhaluihin. Tyttökouluissa oppikoulu kesti kuusivuotisena 1970-luvun peruskoulu-uudistukseen saakka.

Tyttöjen koulutielle kuuluivat myös pakolliset kotitalousopinnot, joita perusteltiin heitä odottavalla äitiyden tehtävällä. Yli puolet täysi-ikäisistä suomalaisnaisista työskenteli jossain ammatissa, mutta kotitalousopetus tuntui ohittavan ammattikoulutuksen tärkeysjärjestyksessä keskiluokkaisten naisjärjestöjen tavoitteissa. Luokkaa, sukupuolta ja koulutusta tutkineen Mervi Kaarnisen mukaan kotitalousopetus nähtiin eräänlaisena ammattikoulutuksena naisen tärkeimpään tehtävään, äitiyteen.

Oppinut kodinhengetär

Akateeminen nainen kohtasi kenties selvimmin ne ristiriidat, joita uraa ja perhettä yhdistelevä nainen kohtasi. Jos hän oli kunnianhimoinen työssään, hän oli vaarassa olla huono äiti. Akateemista koulutusta pidettiin hyvin epänaisellisena, minkä vuoksi ylioppilasnaisten kodinhoitokykyjä epäiltiin. Tämän vuoksi pakolliset kotitalouden opinnot haluttiin myös osaksi heidän opintojaan. Suomen korkeakouluopiskelijoista oli 1930-luvulla kaikkiaan noin neljännes naisia, mikä oli kansainvälisesti mitaten varsin korkea luku.

1930-luvulla koettu lama koetteli työmarkkinoiden lisäksi yliopistomaailmaa, kun esitettiin paikoin varsin kärjekkäästi muun muassa vaatimuksia naisylioppilaiden opiskelupaikkojen vähentämisestä. Tuolloin pelättiin ylioppilastulvaa ja vaatimukset ylioppilaiden määrän vähentämisestä kohdistuivat myös alemmista ryhmistä nouseviin ylioppilaisiin, sillä oikeistolaisen ajattelun vahvistuessa pelättiin akateemisen työttömyyden johtavan vasemmiston radikalisoitumiseen.

 Maailmansotien välisenä aikana naimattomuus lisääntyi vaikuttaen syntyvyyden alenemiseen, osin ehkä hiukan paradoksaalisesti kotikultin vahvuuden vuoksi: perheen elatus ja kodin puitteet olivat miehen vastuulla. Työttömyyden ja epävakaiden olojen vuoksi monet kenties epäröivät perheen perustamista. Kilpailu työpaikoista lisäsi vastustusta naisten työmarkkinoilla oloa vastaan, sillä julkisten töiden katsottiin kuuluvan miehille.

 Ei kuitenkaan ollut tavatonta, että työnantajat palkkasivat nimenomaan naisia näiden matalamman palkkatason vuoksi. Lisäksi naimaton, työssäkäyvä nainen nähtiin naimisissa olevaa itsenäisempänä, vaikka vuoden 1930 avioliittolaki vapautti aviovaimon miehensä edusmiehisyydestä. Tämä tarkoitti sitä, ettei hän tarvinnut miehensä lupaa ottaakseen työpaikan. Naimaton nainen oli ollut vapaa valitsemaan työnsä ja hallitsemaan tulojaan jo vuodesta 1864.

Kotitalousideologia

Vuonna 1917 perustettiin Valtion Kotitalouskomitea, jonka päämääränä oli torjua ensimmäisen maailmansodan aikaista elintarvikepulaa tehostetun kotitalouden avulla. Toimikunta työskenteli vuoteen 1923 saakka, jolloin kotitaloudesta tehtiin pakollinen oppiaine. Toimikunnan puheenjohtajaksi tuli 1917 niin Suomalaisen puolueen kuin Kansallisen Kokoomuksenkin kansanedustajana toiminut Hedvig Gebhard.

Kotitalousideologia kytkeytyi moniin aikakauden sosiaalisiin kysymyksiin, kuten asuntojen ahtauteen, lastensuojeluun tai terveydenhoitoon, joihin toivottiin voitavan vaikuttaa perheiden sisältä käsin.

Sisällissodan jälkeen kotitalousideologia sai myös poliittisia ulottuvuuksia, kun työläisäidit tahdottiin saada hoitamaan kotiaan keskiluokkaisten normien mukaisesti. Työläiset, erityisesti punakapinallisten lesket, nähtiin mitä epäilyttävimpänä kansanosana, jota pyrittiin keittiön kautta koulimaan sopivaan suuntaan. Näin uskottiin työläisten perhe-elämän kohentuvan, mikä vähentäisi jännitteitä yhteiskuntaluokkien välillä.

Kuitenkin perheenemännän kodinhoitoon käyttämä työaika lisääntyi 1920-luvulla vaatimusten kasvaessa, puhumattakaan työskentelyn suunnitteluun kuluneesta ajasta. Myös lastenhoitoon pyrittiin soveltamaan tieteellisyyttä, mikä vähensi äitien luottamusta omaan vaistoonsa. Arvostusta kodinhoitoa ja äitiyttä kohtaan haluttiin lisätä, mutta kotitalousideologia myös lisäsi asiantuntijuuden valtaa arjessa.


Kirjoittaja kiinnostui aiheesta keskiluokkaista naiskuvaa käsitelleen kandidaatintutkielmansa puitteissa.

Lähteet

Kaarninen, Mervi: Nykyajan tytöt. Koulutus, luokka ja sukupuoli 1920- ja 1930-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki, 1995.

Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Suomen Historiallinen Seura, Tampere, 1993.

Räisänen, Arja-Liisa: Onnellisen avioliiton ehdot. Sukupuolijärjestelmän muodostumisprosessi suomalaisissa avioliitto- ja seksuaalivalistusoppaissa 1865-1920. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki, 1995.

 

Julkaisu: Havina
Numero: 1/2011
Julkaisupäivämäärä: 27.4.2011
Julkaisija: Oulun yliopisto, Historiatieteet
Päätoimittajat: Reija Satokangas ja Seija Jalagin
ISSN: 1798-1530
URL: http://www.oulu.fi/hutk/historia/opiskelu/Havina/