Oulun yliopiston
historiatieteiden julkaisu

Diplomaatin arkea 1920–30-lukujen Leningradissa

Heikki Niemi

1920-30 lukujen Leningradissa näkyvin merkki Suomen tasavallasta oli kaupungissa vuosina 1923-1938 toiminut Suomen Pietarin pääkonsulivirasto. Viraston henkilökunta toimi poikkeuksellisissa olosuhteissa ja useiden Suomen kansalaisten henki olivälillä konkreettisesti henkilökunnan käsissä.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Pietarin ja eteläisen Suomen vuorovaikutus on kasvanut tasaisesti. Viimeisenä symbolisena lähentymisen merkkinä voidaan pitää uutta Allegro- junaa, jolla matka Helsingistä Pietariin taittuu yhtä nopeasti kuin pääkaupungistamme Seinäjoelle. Pietarin alueella on ollut kuitenkin suuri merkitys Suomelle - niin hyvässä kuin pahassa - jo perustamisvuodestaan 1703 lähtien.

Autonomisen Suomen taloudelliset suhteet Tsaarin Venäjän pääkaupunkiin olivat merkittävät. Pietari tarjosi markkinoita, mutta myös työpaikkoja osaaville suomalaisille. Venäjä ja ennen kaikkea Pietarin alue olivat Suomen merkittävin vientikohde aina vuoden 1917 lokakuun vallankumoukseen asti. Pietarin ja itsenäistyneen Suomen vuorovaikutus hiipui kuitenkin nopeasti. Raja sulkeutui ja kauppa Venäjän kanssa tyrehtyi olemattomiin. 30 kilometriä Suomen valtakunnanrajalta sijaitseva suurkaupunki muuttui muutamassa vuodessa hyvin erilaiseksi järjestelmäksi, jossa tavallisen asukkaan suurimmiksi päivittäisiksi huoliksi muodostuivat riittävä ruoan, lämmön ja veden saanti.

Oman mielenkiintoisen kuvauksensa vuonna 1924 Leningradiksi muuttuneen kaupungin arjesta antaa Suomen Pietarin pääkonsuliviraston arkisto, jota säilytetään Oulun maakunta-arkistossa. Ääneen pääsevät suomalaiset pääkonsulit, jotka raportoivat ulkoasiainministeriölle viikoittain kiinnostavista ilmiöistä Leningradin ympäristössä.

Pääkonsuliviraston ensimmäinen toimikausi ajoittui vuosille 1923-1938. Virasto korvasi Pietariin pian vallankumouksen ja sotien jälkeen perustetun kauppavaltuuskunnan, sekä evakuoimiskomitean. Toimitiloikseen uusi virasto sai entisen Suomen ministerivaltiosihteeriviraston tilat osoitteesta Jekateringofski Prospekt (nyk. Rimski- Korsakovo Prospekt) 39. Virasto joutui lopettamaan toimintansa toukokuussa 1938 Neuvostoliiton suljettua oman konsulaattinsa Viipurissa, jolloin Suomea vaadittiin toimimaan samoin Leningradin toimintojen osalta.

 

Pietarin nimet eri aikoina

Vuoteen 1914 asti Pietari, Ven. Sankt Peterburg

Vuodet 1914-1924 Petrograd, 1. Maailmansodan syttyessä mielialat muuttuivat saksalaisvastaisiksi. Nimi muutettiin, koska vanha nimi kuulosti liian saksalaiselta.

1924-1991 Leningrad. Leninin kuolemaa kunnioitettiin nimeämällä Petrograd Leningradiksi.

Suomen Pietarin pääkonsuliviraston virallisissa raporteissa kaupungista käytettiin koko ajan nimeä Pietari.

 

Suomen kansalaisten etujen ajaja

Niin kuin kaikkien Suomen ulkomaanedustustojen myös Pietarin pääkonsuliviraston tehtävänä oli valvoa Suomen etuja ja huolehtia kansalaisistaan asemapaikallaan. Neuvostoliito oli kuitenkin varsin äärimmäinen toimintaympäristö, jossa kyseisten tehtävien merkitys korostui. Suomen kansalaisista huolehtiminen tarkoitti muun muassa elintarvikkeiden toimittamista vankilassa viruville suomalaisille, mihin tarkoitukseen pääkonsuliviraston budjetista oli varattu pieni osuus. Suomalaisten konsulien työaikaa kuluttivat myös lukemattomat tiedustelut suomalaisten vankien kohtaloista ja pyrkimykset vankien saattamisesta vapaalle jalalle.

Pääkonsulivirastossa majoitettiin myös huono-onnisia Suomen kansalaisia. Neuvostoviranomaiset pyrkivät kitkemään uskonnollisuuden vahvasti kristityllä Inkerinmaalla ja 1930-luvun taitteeseen tultaessa Inkerinmaalla toimi enää yksi luterilainen pappi, Rovasti Laurikkala. Pääkonsulivirasto sai yhteistyössä Suomen Moskovan suurlähetystön kanssa jatkettua Laurikkalan maassaolo-oikeutta, mutta hänet häädettiin silti asemapaikaltaan. Tämän jälkeen pääkonsulivirasto majoitti rovastin tiloihinsa, mistä käsin hän pystyi ainakin jotenkin jatkamaan toimintaansa. Laurikkalan lisäksi väliaikaisen majoituksen pääkonsuliviraston tiloista saivat monet muut onnettomat suomalaiset, jotka olivat tulleet rakentamaan sosialistista, parempaa yhteiskuntaa, mutta joutuivat pettymään. Moni sai havaita, että Neuvostoliittoon oli kyllä helppo matkustaa, mutta vaikeampi päästä pois.

Vastaitsenäistyneen Suomen yhtenä ongelmana oli, että Suomen kansalaisia ei periaatteessa ollut olemassa enne vuotta 1917. Suomalaisten pyrkiessä Neuvostoliiton alueelta Suomen puolelle heillä ei ollut esittää dokumentteja suomalaisuudestaan. Siispä pääkonsulivirastoon tilattiin lukuisia papintodistuksia ympäri Suomea, jotta Suomeen haluavat pääsisivät määränpäähänsä.

Ongelmia Suomeen muutossa aiheutti myös neuvostoviranomaisten haluttomuus antaa maahan matkaavien viedä omaisuutensa mukanaan. Tähän pääkonsulivirasto keksi omanlaatuisen keinon. Suomeen matkaajat tallettivat pääkonsulivirastoon omaisuutensa, jonka he pystyivät lunastamaan Suomessa.

 

 

Pietarin pääkonsulivirasto toimi entisen Suomen ministerivaltiosihteerin talossa.

Epävarmuutta, vakoilua ja diplomaattisia selkkauksia

Virkatehtäviensä lisäksi pääkonsuliviraston henkilökunnalla riitti huolia myös oman elämänsä järjestämisessä. Tärkeimmät elintarvikkeet ja muun muassa pääkonsuliviraston lämmitykseen tarvittavat halot jouduttiin tuomaan Suomesta. Lisäksi alati korjauksen tarpeessa oleva virastorakennus tarvitsi jatkuvasti korjaustarvikkeita, sekä remonttimiehiä Suomesta. Kotimaasta saapuvien lähetysten perillepääsyä mutkisti Neuvostoliiton tulli ja sen alati vaihtuvat säännökset siitä, minkä tavaran maahantuonti oli kulloinkin sallittua.

Diplomaattinen koskemattomuus ei ollut Neuvostoliitossa itsestäänselvyys. Pääkonsuliviraston virkamiehet saivat huomata, että pääkonsuliviraston viereisessä puistossa päivysti säännöllisesti pelätyn tiedustelupalvelu KGB:n edeltäjän, GPU:n agentteja, jotka pitivät silmällä jokaista pääkonsulivirastossa vierailevaa asiakasta, sekä viraston työntekijöitä. Asiakkaat valittivat pääkonsulivirastoon useaan otteeseen siitä, etteivät he enää uskalla käydä virastossa asioimassa, koska pelkäävät joutuvansa siitä hankaluuksiin. Vakoilusta esitettiin valituksia neuvostojohdolle, koska se luonnollisesti loukkasi kansainvälisiä sopimuksia. Agentit hävisivätkin kyllä väliaikaisesti, mutta ilmestyivät takaisin yleensä parin kuukauden viiveellä.

Ehkä pahimman diplomaattisen koskemattomuuden loukkauksen koki pääkonsuli Otto Auer kesäkuussa 1928. Auer oli yhdessä Suomen sotilasasiamiehen, eversti Äimän kanssa katselemassa puna-armeijan ilmatorjuntanäytöstä. Satojen muiden yleisössä olleiden tavoin Äimä otti kuvan yhdestä näytöksessä käytetystä ilmatorjuntatykistä. Hetken kuluttua kaksikko huomasi olevansa neuvostosotilaiden piirittämänä. Noin viisi sotilasta tähtäsi kaksikkoa kivääreillään.

Tähtääminen ei loppunut senkään jälkeen, kun suomalaiset olivat esittäneet joukon johtajalle diplomaattipassinsa. Noin tunnin odottelun jälkeen kaksikko komennettiin Suomen valtion edustusautoon venäläissotilaan istuutuessa etupenkille. Ryhmä siirtyi GPU:n päämajaan, jossa suomalaisten henkilöllisyys tarkistettiin ja heidät vapautettiin muutamassa minuutissa, mutta ilman anteeksipyyntöä. Auer oli luonnollisesti vihainen tilanteesta. Kukapa haluaisi tehdä diplomaatin työtä ase ohimolla?

Tasapainoilua laillisuuden ja laittomuuden välillä

Jos neuvostoviranomaiset toimivat ajoittain laittomasti pääkonsuliviraston henkilökuntaa ja Suomen kansalaisia kohtaan, myös pääkonsuliviraston virkamiehet joutuivat päivittäisessä työskentelyssään hyvin usein puntaroimaan tekojensa laillisuutta ja toimivaltansa rajoja. Suomalaisten motiivit laittomuuksiin ja toimivallan ylityksiin olivat kuitenkin harvoin itsekkäitä, vaan kyseessä oli yleensä oman maan kansalaisten auttaminen valtiossa, joka itse ei noudattanut oikeusvaltion periaatteita.

Neuvostoviranomaiset myös koettelivat suomalaisten virkamiesten rehellisyyttä. Pääkonsulivirastoon lähetettiin jos jonkinmoista neuvostoagenttia tarjoamaan henkilökunnalle milloin jalokiviä milloin taideaarteita. Tällaiset yritykset pääkonsuliviraston maineen tahraamiseksi olivat yleensä niin räikeitä ja helposti havaittavia, että virkamiehillä ei yleensä ollut vaikeuksia ymmärtää oikeaa asiantilaa. Näyttää siltä, että neuvostoagentit arvioivat karkeasti väärin kapitalistisen valtion virkamiesten mieltymykset maallisen mammonan kartuttamiseen virkatyönsä ohella.

Kaikki Neuvostoliitossa liikkuneet suomalaiset eivät toki olleet aina rehellisillä asioilla. Varsinkin talvisaikaan neuvostoviranomaiset ottivat kiinni useita suomalaisia pirtun salakuljettajia Suomenlahden jäältä eikä pääkonsuliviraston henkilökunnalla ollut juuri mahdollisuuksia heidän auttamisekseen. Joihinkin Neuvostoliitossa asuviin suomalaisiin pääkonsulivirasto suhtautui jo lähtökohtaisesti nyrpeästi. Tähän ryhmään kuuluivat erityisesti Neuvostoliitossa toimivat suomalaiset kommunistit, jotka sekä levittivät kommunistista propagandaa Suomeen että näyttivät kohtelevan erityisen huonosti Neuvostoliitossa asuvia suomalaisia. 

Tapaus Inkerinmaa

Todelliseen testiin pääkonsuliviraston auttamiskyky joutui talvella 1930, jolloin neuvostoviranomaiset alkoivat tehostetusti kollektivisoida, eli valtiollistaa Leningradin ympärillä olevan Inkerinmaan talonpoikien tiloja. Alueella vuosisatoja maata viljelleelle inkeriläisväestölle annettiin käytännössä kaksi vaihtoehtoa: liittyminen yhteisomistukseen perustuviin talouksiin tai karkotus Venäjän Pohjois-osiin tai Siperiaan.

Suomeen pyrkivien inkeriläisten määrä kasvoi huomattavasti, mutta ongelmaksi muodostui se, että neuvostoviranomaiset olivat painostaneet inkeriläisiä vaihtamaan kansallisuutensa neuvostokansalaisuuteen, minkä seurauksena suuri joukko inkeriläisiä olikin luopunut Suomen kansalaisuudestaan. Pääkonsulivirasto pystyi auttamaan kuitenkin vain Suomen kansalaisia, joten viraston työntekijät joutuivat katsomaan avuttomana sivusta kun suuri joukko inkeriläisiä kuljetettiin tuhansien kilometrien päähän kotiseudustaan.

Toimettomaksi pääkonsulivirasto ei Inkerin suhteen toki jäänyt, vaikkakin mielipiteet siitä, miten Suomen pitäisi toimia, erosivat eri pääkonsulien välillä. Talvella 1930 Pääkonsuli Auer vaati kovasanaisesti Suomen ulkoasiainministeriöltä toimenpiteitä inkeriläisten karkotuksien lopettamiseksi. Hänen mukaansa Suomen valtion tuli vedota Suomen ja Neuvostoliiton väliseen, vuonna 1920 solmittuun Tarton rauhansopimukseen, jonka yhteydessä inkeriläisille oli taattu Venäjän vähemmistökansallisuuden edut ja oikeudet. Auer näki inkeriläisten auttamisen jopa niin tärkeänä, että hän avusti heidän Suomeen pääsyään omin varoin.

Auerin seuraaja, A.J. Jalkanen näki asiaan puuttumisen Suomesta käsin hyödyttömäksi ja painotti kansainvälisen lehdistön merkitystä asian esille nostamisessa. Jalkasen seuraaja, Eino Westerlund taas näki asian julkisuuteen nostamisen turhana. Hänen mielestään asia tuli hoitaa ”hiljaisen” diplomatian kautta.

Suomen Pietarin Pääkonsulivirastossa työskenteli siis monia erilaisia persoonia, joilla saattoi olla hyvinkin erilaisia käsityksiä asioiden hoidosta. Kaikille heille näyttää kuitenkin olleen tärkeää tänäkin päivänä Suomen ulkomaanedustuksen keskeisten perustehtävien, Suomen valtion ja suomen kansalaisten etujen valvominen, tavalla tai toisella.

 

Pääkonsuliviraston pääkonsulit 1923–1938

1923-1925 P.J.Hynninen 

1926-1930 Otto Auer

1930-31 (5kk) Paavo Pajula

1931 A.J.Jalkanen

1931-1935 Eino Westerlund

1935-1938 Niilo Idman

 

Kirjoittaja on humanististen tieteiden kandidaatti, joka tutkii pro gradussaan Neuvostoliittoa Suomen Pietarin pääkonsuliviraston kuvaamana vuosina 1923–1938. Artikkeli on ilmestynyt lyhennettynä Kalevan Sunnuntai-liitteessä 20.11.2011.

Julkaisu: Havina
Numero: 1/2012
Julkaisupäivämäärä: 7.12.2011
Julkaisija: Oulun yliopisto, Historiatieteet
Päätoimittajat: Juha Saunavaara
ISSN: 1798-1530
URL: http://www.oulu.fi/hutk/historia/opiskelu/Havina/