Oulun yliopiston
historiatieteiden julkaisu

Verhottu vapaus – kulttuurien yhteentörmäys Turkissa 1700-luvulla

Outi Puheloinen

”Turkkilaiset naiset ovat vapaimpia koko universumissa…on selvää, että heillä on enemmän vapauksia kuin meillä”. Näin kirjoitti Ison-Britannian suurlähettilään vaimo Lady Mary Wortley Montagu vuonna 1717 Istanbulissa. Hänen kannanottonsa oli omana aikanaan yhtä radikaali kuin miltä se kuulostaisi tänä päivänä."

Montagu oli ensimmäinen länsimainen nainen, joka matkusti Lähi-idän alueella ja julkaisi kokemuksensa suurelle yleisölle matkakirjeiden muodossa. Vuodet 1716-­1718 Montagu vietti Ottomaanien valtakunnassa. Hän opetteli turkin kielen, pukeutui paikallisiin vaatteisiin ja liikkui aktiivisesti Istanbulissa, joten paikallinen elämänmeno tuli hänelle tutuksi. Hän haastoi käsityksen sivistymättömistä turkkilaisista aikana, jolloin eurooppalaisten suhtautumista vieraisiin kulttuureihin leimasi koloniaalinen ylimielisyys.

Euroopassa yleinen torjuva asenne turkkilaista kulttuuria kohtaan pohjautui jo vuoden 1453 Konstantinopolin valloituksen julmuuksiin sekä 1600-luvulla ottomaanien kanssa käytyihin sotiin. Myöhemmin sitä muokkasivat erityisesti Ranskassa ja Englannissa suositut itämaita käsittelevät kirjat. 1700-luvun alussa oli ilmestynyt tarinakokoelma Tuhat ja yksi yötä, sekä useita matkakertomuksia itämaiden sydämestä. Ottomaanien valtakunta esiteltiin eksoottisena maana, jonka johdossa oli itsevaltainen sulttaani, missä orjuus oli tavallista ja moniavioisuus sallittua. Sen sivistyksen tasoa pidettiin selvästi eurooppalaista matalampana.

Orientalistinen ylemmyydentunto nojasi vastakkainasetteluihin. Ottomaanien barbaarisuus edusti kaikkea sitä, mitä Eurooppa ei ollut. Itämaiseen kulttuuriin kuului islamin usko, mielivaltainen väkivalta ja paheellinen eroottisuus. Eurooppalainen kulttuuri oli omakuvansa mukaan demokraattinen, rationaalinen ja kristillisen siveä.

Jo 1700-luvulla lännessä kiinnitettiin huomiota Ottomaanien valtakunnan demokratian, ihmisoikeuksien ja hyvinvoinnin tasoon. Eurooppalaiset kauhistelivat turkkilaisten naisten asemaa. Naisen aseman ajateltiin edustavan yhteiskunnan sivistyksen tasoa yleisesti ja miespuoliset matkailijat olivat kertomuksissaan kuvanneet turkkilaisen naisen aseman surkeaksi. Heidät oli lukittu haaremiin ja suljettu ulos yhteiskunnasta ja vielä pakotettu peittämään itsensä hunnulla, mikä vei naisilta kansalaisen aseman lopullisesti. Toisaalta naisten julkiset vaikutusmahdollisuudet olivat 1700-luvun Englannissakin rajalliset ja sosiaaliset säännöt kahlitsevia. Länsimaiden kritiikki itää kohtaan oli tältä osin sokeaa. Tätä ristiriitaa Montagu yritti kirjeissään suitsia.

Tiukan sukupuolierottelun kulttuurissa länsimaisten miesten ja paikallisten naisten välinen yhteydenpito oli lähes mahdotonta. Ennen Montaguta kukaan ei ollut kuvannut itämaisen yhteiskunnan verhottua puolta. Naisena hänet päästettiin haaremiin ja kylpylöihin, joista muut matkailijat olivat kuulleet vain huhuja. Kokemusten karttuessa Montagu huomasi, ettei turkkilaisten elämä vastannut länsimaalaista kuvitelmaa. Kirjoittaessaan kuvansa vieraan kulttuurin kadehdittavista piirteistä hän samalla kritisoi oloja brittiläisessä yhteiskunnassa.

Vapauttava huntu

Islamiin pohjautuvien käytössääntöjen mukaan naisten oli pukeuduttava kasvot ja vartalo peittävään yashmak-kaapuun perheeseen kuulumattomien miesten läsnä ollessa sekä aina kotoa poistuessaan. Euroopassa naisten kasvojen peittäminen symboloi turkkilaisen kulttuurin takapajuisuutta. Montagu kääntää hunnun merkityksen päälaelleen kuvaamalla sitä nimenomaan emansipaation välineenä. Huntuun pukeutuminen teki kaikki naiset samannäköisiksi, eikä peitettyä naista voinut tunnistaa kadulla. Tästä oli etua, koska hunnutetut naiset voivat mennä tapaamaan rakastajiaan ilman pelkoa kiinnijäämisestä. Nainen, joka voi liikkua kadulla erottumatta joukosta, on seksuaalisesti vapaa. Huntu antoi naisille liikkumisen vapauden ja sitä kautta myös moraalisen vapauden harrastaa avioliiton ulkopuolisia suhteita. Tämä oli Montagun mukaan yleinen ajanviettotapa, sillä ”nämä ikuiset naamiaiset antavat naisille täyden vapauden toteuttaa mieltymyksiään ilman pelkoa kiinnijäämisestä”. Itämaisten naisten elämä oli yhtä pitkää karnevaalia.

Naisten mahdollisuus toteuttaa itseään seksuaalisesti oli Montagulle keskeinen teema. Se oli hänen mukaansa islamin oppien mukaan täysin luonnollista. Montagun tulkinnan mukaan islamissa ei ole lainkaan synnin käsitettä. Naisen olemassaolon perimmäinen tarkoitus on saada lapsia ja kasvattaa muslimien määrää maailmassa ja naisen arvo määräytyykin lapsiluvun mukaan. Jos nainen kuolee neitsyenä tai naimattomana, hän ei pääse Paratiisiin. ”Täällä on halveksuttavampaa olla naimisissa ja hedelmätön, kuin meillä on olla hedelmällinen ilman avioliittoa.” Seksuaalisuus oli siis synnistä vapaata.

Huntu oli paitsi naamio, myös suojamuuri ulkomaailmaa vastaan. Se suojasi ahdistelulta, koska miehet eivät uskaltaneet lähestyä tai seurata huntuun peitettyä naista. Montagu huomasi, että naisia kohdellaan kunnioittavasti. Hän käytti itse hyväkseen hunnun tuomaa hyväksyntää ja kulki mahdollisuuden mukaan yksin Istanbulin kaduilla ilman häiriöitä

Vapaat seksisuhteet olivat ehkä mahdollisia, mutta silti tuomittavia. Montagu kuvaa myös vapauden karumman puolen, kiinnijäämisen seurauksen. Eräänä aamuna Montagun kotikadun läheltä löytyi alaston naisen ruumis, joka oli ilmeisesti kunniamurhan uhri. Viranomaiset eivät tapetusta välittäneet, koska naisten surmia pidettiin perheen sisäisinä asioina.

Haaremin todelliset valtiaat

1700-luvun urbaani turkkilainen yhteiskunta oli täysin sukupuolitettu. Miehet liikkuivat julkisella alueella, naiset taas yksityisessä elämänpiirissä. Heidän elämänsä kohtasivat pääasiassa kotioloissa. Yhteiskunnan lisäksi myös koti oli jaettu julkiseen miesten puoleen, selamlikiin, ja yksityiseen naisten puoleen eli haremiin. Haaremissa asuivat perheen naispuoliset jäsenet ja palvelijat. Miehiltä oli sinne pääsy kielletty, mutta lapset saivat liikkua vapaasti kummallakin puolella. Montagu toteaa, että Muhammedin opetusten mukaan myös Paratiisi on segregoitu, minkä hän arvelee ilahduttavan suurinta osaa naisista.

Länsimaisessa mielikuvituksessa haaremiin kiteytyi kaikki, mikä itämaissa oli paheksuttavaa ja samalla kiehtovaa – naisten sorto ja poikkeava seksuaalisuus. Haaremin kuviteltiin olevan täynnä miehen iloksi ostettuja orjanaisia, joita mustat eunukit vartioivat. Montagu pilkkaa tätä yleistä fantasioihin perustuvaa kuvitelmaa. Haaremi ei ollut naisten vankila, vaan naisten valtakunta.  Sen sijaan, että naiset olisi lukittu haaremiin palvelemaan miehiä, he sulkivatkin miehet yhteisönsä ulkopuolelle.

Haaremissa ”talon emäntä hallitsee orjiaan kuin kuningatar alamaisiaan”. Siellä työskentelevät orjat ovat vaimon omaisuutta, eivätkä he ole aviomiehen käytettävissä. Mies tarvitsee vaimonsa luvan päästäkseen edes sisään haaremiin. Miehen omistamilla eunukeilla ei ole siellä minkäänlaista valtaa. Haaremi on turvapaikka, jossa naiset nauttivat elämästä. ”He elävät elämänsä keskeyttämättömässä nautinnossa, vapaina huolista. Heidän aikansa kuluu vierailuilla, kylpylöissä tai rahan kuluttamisen ja uusien muotien keksimisen huvituksissa.” Haaremin lisäksi naisten aluetta olivat yleiset kylpylät. Kylpylä oli kokoontumispaikka yksityisen ja julkisen välimaastossa ja avoin kaikille naisille. Naiset tulivat niihin kylpemään, juomaan kahvia ja tapaamaan toisiaan ”vaihtaakseen uutisia ja aloittaakseen juoruja”.

Vaimot olivat kotonaan taloudellisesti itsenäisiä. Lain mukaan nainen sai pitää avioerossa myötäjäisensä ja sai vielä mieheltään korvauksia. Montagu ei kuitenkaan puhu sukupuolten tasa-arvosta. Miehen rooli on olla elättäjä. ”Miestä pidettäisiin hulluna, jos hän yrittäisi hyötyä vaimostaan taloudellisesti”. Nainen ansaitsi korkean elintason ja oli miehen tehtävä antaa se hänelle. Se että mies kieltäytyisi antamasta vaimolleen kaikkea, mitä tämä halusi, herättäisi varmaa pahennusta.

Islamin miehille sallima moniavioisuus oli Montagun mukaan lännessä väärinymmärretty. Haaremit eivät olleet täynnä seksuaalisessa orjuudessa eläviä jalkavaimoja. Kukaan itseään kunnioittava vaimo ei sallisi jalkavaimoja omassa kodissaan. Jos miehellä sellaisia kuitenkin oli, heidät sijoitettiin hienovaraisesti eri taloon kuin viralliset vaimot, aivan kuten rakastajattaret Englannissa. Montagu toteaa, että joskus miehet tietenkin hairahtuivat avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin.  Niissä tapauksissa oli parempi toimia kunniallisesti ja virallistaa suhde kyseisen naisen kanssa. Todellisuudessa suuren haaremin ylläpito oli niin kallista, ettei se ollut kovin yleinen elämäntapa.

Travelleri toisen kulttuurin lumoissa

Naisten elämänlaadun lisäksi oli vielä yksi syy, joka sai Montagun ihailemaan Turkkia, nimittäin lääketieteellinen edistys. Isorokko oli tappavan vaarallinen tartuntatauti, jonka Montagu oli Englannissa sairastanut. Se oli tuhonnut hänen ulkonäkönsä ja tappanut hänen sisarensa. Euroopassa ei kyetty ehkäisemään isorokkoa, mutta turkkilaiset lääkärit tunsivat rokotuksen varhaisen muodon, isorokkoinokulaation. Montagu inokuloi lapsensa isorokkoa vastaan ja vei menetelmän mukanaan Englantiin, missä se sai aikaan sekä ihailua että vastustusta.

Montagun imemien vaikutteiden lisäksi oli ottomaaneilla toki myös tapoja, joita hän ei ymmärtänyt. Turkkilaiset kaunottaret värjäsivät kyntensä ruusunpunaisiksi, mistä Montagu toteaa, ettei kykene näkemään kynsien värjäämisessä mitään viehättävää. Kynsilakan käyttö ei siis levinnyt Englantiin vielä Montagun tuomana. Toinen erikoinen kaunistautumisen keino oli rajata silmät mustalla kajalilla. Tätä Montagu sanoo tempuksi, jonka monet englantilaiset rouvat mielellään tuntisivat, mutta epäilee näyttäisivätkö silmänrajaukset kuitenkaan hyviltä pohjoisessa valossa.

Kun matkailija kuvaa vierasta kulttuuria, kuvaa hän samalla omia arvojaan ja unelmiaan. Kertoessaan turkkilaisten naisten vapauksista, Montagu kertoo, millaiseksi haluaisi brittiläisen yhteiskunnan kehittyvän. Taustaltaan Montagu oli läpikotaisin aristokraatti. Hänen tuttavapiirinsä koostui Istanbulissakin yläluokan naisista. Heidän elämäntapansa kuvaaminen ei ehkä tehnyt oikeutta naisten enemmistön todellisuudelle, vaan antoi naisten oikeuksista ja vapauksista kovin yksipuolisen kuvan. Joka tapauksessa Montagu kuvasi hunnun alta paljastuvaa maailmaa, jota ulkopuoliset eivät ymmärtäneet, eivätkä pääosin edes tunteneet. Hän loi toiveikkaan kuvan maasta, jossa naiset olivat valtautuneita ja isorokko ehkäistävissä. Mikä miespuolisille tarkkailijoille merkitsi turkkilaisen kulttuurin barbaarisuutta ja alistavuutta, olikin Montagun näkemänä avain onneen ja vapauteen.

Mary Wortley Montagu toivoi varmasti usein, että olisi saanut nauttia turkkilaisten naisten mahdollisuuksista hallita kotiaan, rahojaan ja seksuaalisuuttaan.  Pian Montagun ja hänen miehensä palattua Istanbulista Lontooseen, heidän avioliittonsa päättyi eroon. Heidän mennessään naimisiin Montagun isä ja tuleva aviomies eivät olleet päässeet sopimukseen myötäjäisten suuruudesta. Tämä oli johtanut siihen, että lopulta nuoripari karkasi vihille, eikä normaalia avioehtoa koskaan solmittu. Mikään virallinen sopimus ei siis turvannut Montagun oikeutta omaisuuteen tai ylläpitoon, vaan hän joutui elämään loppuelämänsä miehensä anteliaisuuden varassa.

Kirjoittaja on Lähi-idästä kiinnostunut historian opiskelija, jonka kandintyöhön teksti perustuu.

Kirjallisuus

Montagu, Mary Wortley: Turkish Embassy Letters, Virago 2007
Lewis, Reina: Rethinking Orientalism : Women, Travel and the Ottoman Harem, I.B. Tauris 2004
Lowe, Lisa: Critical Terrains - French and British Orientalisms, Cornell University Press 1991
Melman, Billie: Women´s Orients - English Women and the Middle East 1718-1918, Macmillan 1995

 

Julkaisu: Havina
Numero: 1/2012
Julkaisupäivämäärä: 7.12.2011
Julkaisija: Oulun yliopisto, Historiatieteet
Päätoimittajat: Juha Saunavaara
ISSN: 1798-1530
URL: http://www.oulu.fi/hutk/historia/opiskelu/Havina/