Oulun yliopiston
historiatieteiden julkaisu

105 hulluuden päivää

Nea Lehto

Talvisota on yksi vahvimmista suomalaisen sisukkuuden ja urheuden symboleista. Kuin ihmeenä, suomalaiset onnistuivat puolustamaan nuorta demokratiaa lähtökohtaisesti ylivoimaista Neuvostoliittoa vastaan. Intensiivisiä taisteluita kesti yli kolme kuukautta ja myöhemmin talvisota on kuvattu 105:nä kunnian päivänä. Kaikille suomalaissotilaille talvisota ei kuitenkaan ollut pelkkää urhoollisuuden ja kunniakkuuden ilmentymää; osan se mursi henkisesti jättäen jälkeensä pirstoutuneen mielen ikuisine painajaisineen ja jatkuvine kauhuineen. Tämä näkyi myös Oulun sotasairaalassa.

Talvisodan on arvioitu jättäneen jälkeensä parista kolmeen tuhatta psykiatrista potilasta. Nämä arviot pitävät sisällään vain erittäin vakavat tapaukset, jotka siirrettiin kenttäsairaaloista eteenpäin kotiseudun sotasairaaloihin. Todellisuudessa jonkinlaisesta psyykkisestä häiriöstä kärsineitä sotilaita oli varmasti huomattavasti enemmän. Sotasairaaloihin saapuneissa sotilaissa rintamakokemukset näkyivät erittäin huonona fyysisenä ja psyykkisenä kuntona.

Talvisodan aikana Oulussa toimi 32. Sotasairaala ja sen kuusi osastoa oli sijoitettu eri puolille kaupunkia. Piirimielisairaalan tiloissa toimi sotasairaalan psykiatrinen osasto, osasto II. Siellä hoidettiin 89:ää psyykkisestä häiriöstä kärsinyttä sotilasta vuoden 1939 joulukuun ja vuoden 1940 maaliskuun välisenä aikana. Koko talvisodan ajan kaikkia psykiatrisia potilaita hoiti vain yksi lääkäri, sotapsykiatri Martti S. Elomaa.



Psykiatrisen potilaan henkilökuva

Yllättävältä saattaa tuntua se, että potilaat olivat keskimäärin yli 30-vuotiaita. Psyykkisille häiriöille eivät olleet alttiita niinkään nuoret, nopeasti koulutetut täydennysmiehet, joka ensi ajattelemalta voisi tuntua loogiselta. Hieman vanhempien sotilaiden mielen järkkymistä selittää muun muassa painava huoli perheestä ja näin ollen herkempiä psyykkisille häiriöille olivatkin jo aviossa olleen perheelliset miehet.

Tutkimukset ovat osoittaneet sotilaiden psykiatristen sairauksien olevan suoraan yhteydessä sodassa koettuun taistelustressiin. Näin ollen Oulussakin hoidetuista potilaista yli 70 prosenttia oli eturintamassa taistelleita sotamiehiä. Erityisesti miesten hermoja raastoi Neuvostoliiton jatkuva, epäsuora rumputuli, joka pääsi raastamaan myös erikoistehtävissä toimineiden, kuten paarinkantajien ja lääkintämiesten, hermoja.

Rintamalla sotilaiden mieltä varjostivat jatkuva väkivallan ja kuoleman läsnäolo. Nämä aiheuttivat monille sotilaille vahvoja pelkoja, jotka jatkuvuudellaan ajoivat osan hysteriaan, osan unettomuuteen ja toiset harhojen maailmaan. Hysteriaa ja kauhua aiheuttivat myös lähellä räjähtäneet kranaatit. Tämä ilmiö tuli tunnetuksi ensimmäisessä maailmansodassa, jossa se tunnettiin nimellä shell shock. Suomessa tätä hysteeristä tilaa kutsuttiin kranaattikauhuksi.

Talvisodan ajan epäsystemaattisen tietojenkeruun takia potilaat jäävät suurimaksi osaksi täysin kasvottomiksi ja tuntemattomiksi. Parhaiten selville saadaan potilaiden iät ja sotilastausta, joiden perusteella psykiatristen potilaiden profiili jää vielä varsin mitäänsanomattomaksi. Erityisen mielenkiinnon herättävät potilaat, joiden sairaskertomuksissa kuvataan heidän persoonaansa, siviilitaustaansa ja sairastumishetkeään laajemmin.



Nimet oireille

Sotilaiden psyykkiset häiriöt jaettiin kolmeen erilaiseen tautiryhmään. Ensinnäkin mieli- ja hermosairauksiin, joita olivat esimerkiksi skitsofrenia ja maanis-depressiivinen psykoosi. Toiseksi oli ryhmä, jonka sairauksien katsottiin johtuvat henkilön sielullisesta rakenteesta, kuten tuona aikana tavattiin ilmaista. Näistä sairauksista yleisin oli psykopatia. Kolmanneksi sodasta johtuvat reaktiot, joiden taustalla nähtiin kuitenkin voimakkaammin henkilön heikko rakenne tai sairaalloinen mieli.

Suomalainen sotapsykiatria perustui saksalaiseen malliin, joten syytä psyykkisiin häiriöihin etsittiin suoraan henkilöstä, muun muassa hänen sielullisesta rakenteestaan ja perintötekijöistään. Huomio kiinnitettiin henkilökohtaisiin heikkouksiin ja vajavaisuuksiin ja häiriöt irrotettiin varsinaisista sotatapahtumista ja sotilaiden kokemuksista.

Kaksi yleisintä diagnoosia Oulun sotasairaalassa olivat psykopatia sekä psyykkinen reaktio; yhdessä ne muodostivat noin puolet potilaiden diagnooseista. Suomessa eri sotasairaaloiden väleillä diagnoosit ja niiden antamisperusteet vaihtelivat. Syynä tähän oli osin, Saksasta otetusta mallista johtuen, se, että psykiatrisille sairauksille ei onnistuttu luomaan yhtenäistä diagnostiikkaa. Näin ollen potilaan saama diagnoosi riippui suurilta osin kyseisenkin lääkärin mieltymyksestä.

Psykopatian ja psyykkisen reaktion jälkeen yleisimmin esiintynyt mielisairaus oli skitsofrenia. Järkyttävää on, että merkittävällä osalla skitsofreenikkoja sairaus oli todettu jo vuosia ennen sotaa ja osa oli ollut jopa mielisairaalassa hoidettavana. Muita mielisairauksia, kuten maanis-depressiivisyyttä, esiintyi potilailla huomattavasti vähemmän.

Rintamalla taisteli myös joukko sotilaita, jotka oli todettu vajaaälyisiksi. Pahimmillaan näiden sotilaiden katsottiin olevan kyvyttömiä huolehtimaan itsestään, esimerkiksi hygienian, syömisen tai pukeutumisen osalta. Vajaaälyiset potilaat ovat osoitus sotaa edeltäneen ennakkokarsinnan epäonnistumisesta.

Oulun sotasairaalan potilailla ilmeni runsaasti erilaisia oireita, joista yleisimmin unettomuutta. Monilla potilailla sotakokemukset heijastuivat uniin järkyttävinä ja toden tuntuisina painajaisina. Melko tavallista oli myös potilaiden mielen järkytysten ilmentyminen erilaisina fyysisinä oireina, suurimmaksi osaksi vapinana ja erilaisina kipuina.

Potilailla esiintyi myös erilaisia sosiaalisia oireita. Useimmiten ne ilmentyivät eristäytyneisyytenä, muun muassa sulkeutumalla omaan tilaan ja välttelemällä muiden seuraa. Pienellä osalla potilaista esiintyi myös harhoja, joissa kuolleiden venäläisten ruumiit palasivat toistuvasti piinaamaan sotilaiden mieltä.

Sotilaat ilmaisivat rintamalla koettuja kauhuja kehollisesti, kun sanoja niitä kuvaamaan ei löytynyt. Järkytyksen ja mielen vahingoittumisen näyttämistä esti myös ajan vallitseva kulttuuri, jonka mukaan heidät nähtiin heikkoina ja miehuutensa kadottaneina.



Hoitoa särkyneelle mielelle

Levon ja rohkaisevan puhuttelun uskottiin olevan parasta lääkettä mieleltään järkkyneille sotilaille. Oulun sotasairaalassa potilaita rauhoitettiin myös lääkkeillä. Yleisesti, muun muassa unilääkkeenä, käytössä oli bromi, jonka on kuitenkin nähty soveltuvan paremmin päiväkäyttöiseksi rauhoittavaksi lääkkeeksi. Toisena lääkkeenä käytettiin medinaalia, jonka huonoja puolia olivat siihen nopeasti kehittyvä toleranssi tai riippuvuus. Näiden lisäksi ainakin yhdessä tapauksessa morfiinipistosta oli käytetty potilaan rauhoittamiseen.

Suomen siviilimielisairaaloissa olivat talvisodan aikana käytössä 1930-luvulla kehitetyt shokkihoidot, kuten kouristushoito, insuliini- ja sähköshokki. Kouristushoidossa potilaalle aiheutettiin epileptinen kohtaus verenkiertolääke Cardiazolilla. Hoito oli potilaiden keskuudessa hyvin pelätty, sillä tuskaisuutensa lisäksi se oli erittäin väkivaltainen. Insuliinishokissa potilaan verensokeritaso laskettiin insuliinilla, jolloin potilas vaipui koomaan. Sähköshokkihoidossa, nimensä mukaisesti, potilaalle annettiin sähköiskuja.

Jatkosodan aikana näitä erilaisia shokkihoitomuotoja käytettiin myös sotaneurootikkojen hoitona. Oulun sotasairaalasta vastaavista ei löydy merkintöjä talvisodan ajalta. Suurta ihmetystä aiheuttavat kuitenkin sairaskertomukset, joissa potilas on parantunut sodan aiheuttamasta psyykkisestä reaktiosta täysin jopa viikon aikana. Olisivatko tämän kaltaiset nopeat parantumiset olleet mahdollisia pelkän levon ja rohkaisevan puheen voimin? Tämä asia, monien muiden joukossa, jää kuitenkin arvoitukseksi suppeiden sairaskertomusten jättämien aukkojen takia.



Sotapsykiatriaa ennen toista maailmansotaa

Sotapsykiatrian tutkimus sai alkunsa Yhdysvaltojen sisällissodasta 1861–1865. Tuolloin ymmärrys sotilaiden psyykkisistä häiriöistä oli lähes olematonta; kaikkein vakavimmat tapaukset sijoitettiin mielisairaaloihin, joista poispääsymahdollisuudet olivat ainoastaan hautaan tai takaisin taisteluriveihin.

Ensimmäisen maailmansota oli yksi tuhoisimmista sodista, joka jätti jälkeensä miljoonia ruumiita. Pitkän sodan aikana psyykkisesti sairastui myös hälyttävän paljon sotilaita, erityisesti Saksan armeijan keskuudessa. Tuolloin sotapsykiatriassa vaikuttivat voimakkaasti 1800-luvun biologiset, perinnöllistä heikkohermoisuutta ja rappeutuneisuutta korostaneet käsitykset.

Potilasmäärien kasvaessa kehitettiin uusia hoitomenetelmiä, joiden julmuus tuntuu järkyttävältä. Keisarillisessa Saksassa sotaneurootikoille annettiin sähköshokkeja volttimäärän vaihdellessa kohtuullisen pienestä kohtuuttoman, jopa kiduttamiseen rinnastettavaan voimakkuuteen. Eräänä sähköshokkilääkärinä toimi itävaltalainen Julius Wagner-Jauregg. Vahvistaakseen potilaitaan hän saattoi myös lukita heitä eristysselleihin viikkojen ajaksi.

Kauhua herätti Wagner-Jaureggin apulaislääkäri, puolalainen Michael Kozlowski. Hän antoi sähköiskuja potilaiden kiveksiin muiden potilaiden seuratessa toimenpidettä vierestä. Tällä uskottiin olevan kasvattava vaikutus pelkurimaisiin ja miehuutensa menettäneisiin sotilaisiin.

Äärimmäisissä tapauksissa psykiatrisia potilaita jopa teloitettiin, muun muassa Saksassa, Isossa-Britanniassa ja Ranskassa. Saksassa teloitettujen määrä jäi yllättäen alhaisimmaksi, kun teloitettuja oli alle 50, Ison-Britannian määrän ollessa noin 300. Eniten psykiatrisesti sairastuneita sotilaita teloitettiin Ranskassa, missä määrä oli jopa 700 sotilasta.



Kirjoittaja on historian opiskelija Oulun yliopistosta ja hän on tehnyt syksyllä 2013 aiheesta kandidaatintutkielman 105 hulluuden päivää – 32. Sotasairaalan psykiatriset potilaat talvisodan aikana.

Julkaisu: Havina
Numero: 1/2014
Julkaisupäivämäärä: 8.1.2014
Julkaisija: Oulun yliopisto, Historiatieteet
Päätoimittajat: Seija Jalagin
ISSN: 1798-1530
URL: http://www.oulu.fi/hutk/historia/opiskelu/Havina/