Oulun yliopiston
historiatieteiden julkaisu

Kuolleiden kalojen arvoitus

Simo Kinnunen

"Kuin tukkisuma kelluvat ruumiit alas Oulujokea. Valkeat vatsat loistavat kesäyön hämyssä. Muutamat tekevät vielä tuskaisia poukkoiluja ilmaan. Alistuvat sitten virran vietäväksi."

Näillä sanoilla kuvasi pamfletissaan tv-toimittaja Pauli Huotari juhannusaattoyönä tapahtunutta suurta kalakuolemaa. Neljän päivän aikana kesäkuussa 1969 arvioidaan kuolleen 115 000–215 000 kalaa äkilliseen myrkytykseen, jonka lähtöpiste oli ilmeisesti Oulujoessa, lähellä Merikosken voimalaitosta.

Juhannuksen kalakuoleman aiheuttaja jäi käytännössä selvittämättä, eikä tuomioita siitä koskaan annettu. Kuolleet kalat olivat vähäarvoisia ja taloudellista kärsijää tapahtuneella ei ollut. Kalakuolema pysyi kuitenkin otsikoissa, kun merialueen kala alkoi myöhemmin syksyllä maistua homeelta ja mudalta.

Vaikka virallisesti syyllisyyttä ei ole todistettu, on Typpi Oy:n syyllisyyttä pidetty varmana muutamissa tuoreissa ympäristöhistoriaa käsittelevissä teoksissa. Lähteitteni perusteella en kuitenkaan ole tullut aivan yhtä mustavalkoiseen tulokseen.



Sanomalehti Liitto teki esityön

Paikallinen lehdistö kiinnostui kalakuolemasta hitaasti todennäköisesti sen pienen uutisarvon ja tapahtuma-ajankohdan vuoksi. Havainnot olivat juhannuksen takia hajanaisia ja tulivat hitaasti median tietouteen. Muutama sata kuollutta kalaa ei ollut tuona aikana mikään harvinaisuus. Paikalliset lehdet uutisoivatkin asiasta vasta viikon päästä kertoen samalla muuallakin havaituista kuolemista.

Havaintoja Oulun tapauksesta tehtiin kuitenkin neljän päivän ajan laajalta alueelta aina Kempeleenlahden etelärannalta saakka. Normaalista poikkeavia havaintoja tehtiin Oulujoessa vain Typpi Oy:n viemärin alapuolelta. Tämän vuoksi maisteri Tapani Valtosen kalakuolemia tutkinut ryhmä tuli nopeasti tulokseen että kuolemien taustalla oli jokin pistemäinen lähde Merikosken voimalaitoksen yläpuolelta. Siis suunnilleen samassa paikassa mihin Typen viemäri laski jätevetensä.

Samalla Keskustapuolueen paikallinen sanomalehti Liitto teki heinäkuun alussa useita haastatteluita niin viranomaisille kuin Typen työntekijöille. Niiden pohjalta kirjoitettujen kahden laajan jutun perusteella alkoi näyttää siltä, että Typen uusi mutta toimimaton Ammoniakkilaitos 4 oli kaiken takana. Aluksi Liitto tosin epäili kalojen tappajaksi sitruunahappoa tai ureaa.

Typpi luonnollisesti kielsi osallisuutensa, joskin joiltakin työntekijöiltä saadut haastattelut paljastivat valvonnan heikkouden laitoksen sisällä. Ammoniakkilaitoksen laskemista jätevesistä ei pidetty kirjaa, siitä huolimatta, että valvovat viranomaiset luottivat yksinomaan tehtaiden antamiin tietoihin. Virallisessa vastineessaan Typpi myönsi kaloja kuolleen noin kymmenen ja kielsi vielä varmuuden vuoksi syyllisyytensä tapahtuneeseen.

Eläintieteenlaitoksen apulaisprofessori Esko A. Lind piti määrää naurettavana ja tarkensi myöhemmin Suomen Kalastuslehdessä havainnot sekä perusteli, miksi kaloja oli kuollut todennäköisesti yli satatuhatta vaikka todettuja kuolemia oli vain 2 100.

Nämä Liiton lehtijutut herättivät toisaalta niin viranomaiset kuin yliopiston tutkijatkin tekemään tarkentavia analyysejä ja tutkimuksia Oulun vesistön tilasta. Nopeasti saatiin julkisuuteen tieto, että Typpi Oy:n kesäkuun alussa käynnistämä ammoniakkilaitos aiheutti toimimattomuudellaan lupaehtoja huomattavasti suuremmat ammoniakkipäästöt vesistöön.



Tutkijat tukkanuotassa

Havainnosta huolimatta saatiin virallisempia tutkimuksia odottaa aina lokakuuhun asti, jolloin tohtori Heikki Hyvärisen johtama tutkimusryhmä julkisti tutkimustuloksensa. Ryhmän mukaan oli selvää, että Typeltä lähtenyt ammoniakki oli tappanut kalat ja myös osaltaan aiheuttanut leväkukinnan kautta mudan ja homeen maun.

Tälläkään kertaa Typpi ei hyväksynyt tehtyjä johtopäätöksiä, mutta myönsi, että Hyvärisen ryhmän tekemät mittaukset vesissä olivat kyllä oikeita. Typen mukaan vaarallisena pidettyjä rajoja ei ollut ylitetty kuin aivan viemärin suulla. Valvovana viranomaisena toiminut maanviljelysinsinööripiirikään ei katsonut Typen olleen syyllinen vaan julkaisi pian tiedotteen, jossa valotettiin Oulun merialueen tilaa ja suurimpien saastuttajien osuuksia. Myös maatalousministeriön vesiensuojelutoimiston DI Mirja Särkkä kävi Oulussa toteamassa, etteivät Oulun yliopiston tutkijat olleet osanneet käsitellä näytteitä, ja täten tulokset eivät voineet olla päteviä. Tutkijat kuitenkin kumosivat nämä väitteet ja pitivät kuolleista kaloista saatuja patologisia todisteita pitävinä. Kalojen käyttäytyminen kuoleman aikaan ja kuolleista kaloista saadut näytteet viittasivat ammoniakkimyrkytykseen.

Kun kalan myynti lokakuussa tyrehtyi kokonaan ja kalastajien ahdinko pahentui, median kiinnostus kalakuoleman selvittämiseksi laski. Perämeren saastumisesta ja tutkimuksen vapaudesta tulivat seuraavat kiistan aiheet. Typen epäiltiin pyrkineen rajoittamaan yliopiston tutkijoiden sananvapautta rehtori Markku Mannerkosken kautta, joskaan pitäviä todisteita ei tästä ole. Vuoden vaihteessa käytiin vielä kerran väittelyä kalakuolemasta, lähes samoin argumentein,mutta tällä kertaa lehdistön mielenkiinto oli enää vähäistä.



Perämeren saastumisen paljastaja

Kalakuolema palasi otsikoihin vasta seuraavan vuoden kesällä, kun Oulussa tapahtui uusi suuri kalakuolema. Median kiinnostus tätä kuolemaa kohtaa oli edellistä suurempi. Tällä kertaa syyllisenä ei ainakaan ollut ammoniakki, koska kyseinen laitos oli poissa käytöstä. Samalla Typpi julkaisi tutkimustuloksensa edelliskesän kalakuolemasta, tullen tulokseen ettei tappavia arvoja oltu ylitetty. Tästä olivat todisteena uusia tutkimuksia sekä voimalaitoksen kalanhautomossa selvinneet siianpoikaset, joiden altaassa käytettiin Oulujoen vettä.

Hyvärinen vastasi tähän, ettei vuodettu ammoniakki sekoittunut täysin kuin vasta voimalaitoksessa, joten siiat ovat todennäköisesti saaneet puhdasta vettä. Vielä tämän jälkeen molemmat osapuolet saivat tukea väittelyn ulkopuolelta. Pekka Nuorteva otti kantaa ammoniakkiteorian puolesta, ja Suomen Kemistiliiton puheenjohtaja Arvo Relander taas epäili yliopiston tutkijoilta puuttuneen kemian peruskoulutus, mikä oli johtanut vääriin päätelmiin.

Näiden jälkeen keskustelu juhannuksen kalakuolemista tyrehtyi. Vaikka Typpi myönsi osuutensa kalojen pahaan makuun ja tehtaan ympärillä tapahtuneeseen puutuhoon, tässä asiassa myönnytystä ei tapahtunut. Eläintieteenlaitoksen tutkijoiden mielestä todisteet riittivät Typen syyllisyyden osoittamiseksi. Typpi ei osoittanut patologisia todisteita vääriksi, mutta toisaalta tutkijoilla ei ollut todisteita juhannuksen ammoniakkipitoisuuksista joiden olisi pitänyt olla huomattavan suuria. Asia jäikin virallisesti selvittämättä, eikä sen selvittämiseen ole nykypäivänä juuri parempia mahdollisuuksia kuin tuolloinkaan.

Kalakuoleman merkitys yksittäisenä tapahtumana oli pieni, mutta se osaltaan käynnisti tutkimuksen ja keskustelun Perämeren saastumisesta. Kalakuolema saattaa myös olla yksi syy sille, miksi Typpi Oy on saanut syntipukin leiman Oulun saasteongelmasta kirjoitettaessa.



Kalojen maku

Kalojen pahaa makua alkoi esiintyä laajasti Oulun merialueella syyskuun 1969 aikana. Kalakauppa tyrehtyi kokonaan lokakuussa, jolloin alettiin keskustella aktiivisemmin korvauksista kalastajille. Kalastajat menettivät tärkeän syyspyynnin ansiot, ja heidän ahdingostaan kirjoitettiin paljon perämeren saastumisen ensisijaisina kärsijöinä. Kalastajat vaativat ja toivoivat korvauksia usealtakin taholta, joskin vaikeutena oli näyttää toteen syyllinen.

Neuvotteluja kalastajien ja saastuttajien kesken käynnisteltiin pitkään vuodenvaihteen molemmin puolin. Vasta toukokuussa teollisuuslaitokset ‒ Oulu Oy, Toppila Oy ja Typpi Oy ‒ sekä Oulun kaupunki myönsivät vihdoin osallisuutensa ja antoivat korvausehdotuksen kalastajille. Pahan maun aiheuttivat jätevesien ravinteiden tuottama runsas leväkukinta. Suurin osa kalastajista hyväksyi tarjouksen, joskin osa piti käytettyjä menetelmiä epäreiluina. Paha maku uusiutui seuraavinakin vuosina, tosin hajanaisempana eikä pysäyttänyt kalakauppaa kokonaan.



Kirjoittaja tekee pro gradu -työtä Oulun merialueen saastumisesta, ja siitä käydystä keskustelusta sanomalehdissä.

Julkaisu: Havina
Numero: 1/2014
Julkaisupäivämäärä: 8.1.2014
Julkaisija: Oulun yliopisto, Historiatieteet
Päätoimittajat: Seija Jalagin
ISSN: 1798-1530
URL: http://www.oulu.fi/hutk/historia/opiskelu/Havina/