Oulun yliopiston
historiatieteiden julkaisu

Neuvostoliiton tie ydinasevallaksi

Tommi Kujala

Heinäkuun 16. päivänä 1945 New Mexicon Alamagordon aavikon taivasta valaisi valtava tulipallo. Maailman ensimmäinen atomipommi oli räjäytetty. Näky sai Yhdysvaltojen atomipommin kehittämisestä vastanneen Los Alamosin tukikohdan sodanaikaisen johtajan Robert Oppenheimerin mieleen säkeen hindujen pyhästä kirjasta Bhagavad-Ghitasta: ”Nyt minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja”. Yhdysvalloista oli tullut maailman ensimmäinen ydinasevaltio.

Vain hieman yli viikkoa myöhemmin Yhdysvaltojen presidentti Harry Truman kertoi Neuvostoliiton johtajalle Josif Stalinille Potsdamin konferenssissa  ”uudesta aseesta, jolla oli epätavallisen suuri tuhovoima”. Stalin esiintyi kuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt minkälaisesta aseesta oli kyse. Todellisuudessa hän oli varsin tietoinen, että Truman puhui atomipommista. Neuvostoliitolla oli jo oma ydinaseprojektinsa ja majoitustiloihin palatessaan hän saattoi todeta, että sitä olisi nopeutettava.

Yhdysvallat pudotti Hiroshimaan atomipommin 6.8.1945 ja kolme päivää myöhemmin Nagasakiin pudotettiin toinen edellistä tehokkaampi pommi. Stalin oli raivoissaan. Tähän asti tiedemiesten vaatimukset ja tiedustelutiedot atomipommista oli otettu vastaan hyvin epäilevästi, eikä Stalin kaikesta päätellen sittenkään täysin ymmärtänyt Trumanin sanojen merkitystä. Atomipommista tuli hetkessä merkittävä suurvaltojen valtatasapainoa määrittävä tekijä. Hiroshima teki selväksi uuden aseen potentiaalin ja alleviivasi miten sen kehitykseen oli ohjattu riittämättömästi resursseja.

 

The Gadget

Ensimmäinen räjäytetty atomipommi nimeltään The Gadget, tornissa testialueella vuonna 1945.



Varoitus pyörsi Stalinin pään

Neuvostoliiton Saksaa vastaan käymä sota oli sanellut ehdot myös valtion tieteelliselle työlle. Kokonaisia tehtaita ja tiedelaitoksia jouduttiiin siirtämään Uralin taakse saksalaisten pommikoneiden ulottumattomiin. Resurssit olivat vähissä ja sota vaati keskittymistä sotatilanteen kannalta ajankohtaisiin ongelmiin. Pitkäaikaisiin ponnistuksiin, kuten ydinpommin kehittämiseen suhtauduttiin varauksella, koska sen toimivuudesta ei ollut ennen Hiroshimaa minkäänlaisia takeita. Suuri osa Neuvostoliiton parhaimmista ydinfyysikoista toimi sodan aikana muissa tehtävissä.

Georgi Flerov oli yksi ensimmäisistä tiedemiehistä, joka yritti saada neuvostojohtoa suuntaamaan rahaa ydinasetutkimukseen. Hän oli vuonna 1940 tehnyt löydön uraanin spontaanista fissiosta. Vuonna 1942 Flerov huomasi, että johtavien ulkomaisten tiedemiesten ydinfysiikkaa koskevat julkaisut olivat loppuneet. Hän ymmärsi, että työn oli täytynyt muuttua salaiseksi ja kirjoitti byrokratiaa uhmaten varoituskirjeen suoraan Stalinille. Kirjeen luettuaan Stalin konsultoi neljää akateemikkoaan, jotka kertoivat Flerovin huolestuneisuuden olevan täysin oikeutettua. Pienen epäröinnin jälkeen Stalin totesi: ”Meidän tulisi tehdä se.”



Ydinaseprojekti käynnistyy

Syyskuussa 1942 Igor Kurtšatov valittiin johtamaan Neuvostoliiton ydinaseprojektin tieteellistä puolta. Kurtšatov tarttui toimeen suurella tarmolla todistaen joka käänteessä myös suuren tieteellisen pätevyytensä. Hän osoitti pian kaikille, ettei valinta ollut osunut väärään mieheen.

Kurtšatov kokosi pian noin sadan asiantuntijan ryhmän, jonka ytimeen kuuluivat maan parhaimmat teoreettiset fyysikot. Työt ja laskelmat alkoivat Moskovassa. Ryhmällä ei ollut käytössään edes mikrogrammaa uraanin isotooppi 235:stä, joka oli työn kannalta keskeinen materiaali.

Kurtšatovin ryhmä päätti rakennuttaa ydinreaktorin ja kehittää keinoja erottaa suuria määriä eri uraanin isotoopeja. Heiltä puuttui todella paljon tarpeellisia raaka-aineita, kuten raskasta vettä, ja projektin käynnistäminen vaati aivan uusien tuotantolaitosten rakentamista. Kurtšatov sai käyttöönsä tiedustelutietoja ja hän ohjasi tiedustelua keskittymään tärkeinä pitämiinsä osa-alueisiin.

On paljolti Kurtšatovin ja toimivan vakoiluverkoston ansiota että projektissa päästiin nopeasti hyvälle alulle ja keskeisiin asioihin kuten plutoniumin tuotantoon keskityttiin jo varhaisessa vaiheessa. Ennen Hiroshimaa tiedustelutietoja arvioinut sisäasiainkomissariaatin häikäilemätön johtaja Lavrenti Berija oli hyvin epäileväinen atomipommin suhteen. Hän epäili, että tiedustelutiedot olivat muiden maiden yritys saada Neuvostoliitto mukaan hyödyttömään ja suunnattomasti rahaa vievään projektiin.



Klaus Fuchs – kettu kanatarhan vartijana

Yksi ensimmäisen atomipommin koeräjäytystä seuranneista miehistä oli nimeltään Klaus Fuchs. Hän oli päässyt vuoden 1944 syksyllä Yhdysvaltojen ydinaseohjelman Manhattan Projectin tieteelliseen ytimeen. Fuchs toimi samalla myös Neuvostoliiton agenttina ja on yksi historian onnistuneimmista vakoojista.

Lavrenti Berijan pöydällä oli lokakuussa 1945 kansio, joka sisälsi Nagasakiin pudotetun Fat Man -atomipommin piirrustukset. Tiedot oli välittänyt Klaus Fuchs.  Neuvostoliitolla ei ollut pommia, mutta heillä oli tieto, miten sellainen voitaisiin valmistaa.

Ydinvakoilun aloittaneiden ihmisten motiivina toimivat useimmiten poliittiset ja ideologiset syyt. Fuchs oli joutunut kotimaassaan Saksassa poliittisen vainon kohteeksi, ja hän halusi auttaa Neuvostoliittoa taistelussa Saksaa vastaan. Hän loi neuvostokontaktit jo vuonna 1941 työskennellessään atomipommin parissa Englannissa. Yhdysvalloilla ja Englannilla oli laajaa yhteistyötä ydinaseprojektin eri vaiheissa ja tämän vuoksi Fuchskin siirtyi myöhemmin työskentelemään Yhdysvaltoihin.

 

Klaus Fuchs

Klaus Fuchsin Los Alamosin henkilökortti.



Salaisuuksia piikkilanka-aitojen takana

Neuvostoliiton tiedemiehet työskentelivät useissa salaisissa tukikohdissa, joiden rakentamisen hoitivat kurjissa oloissa työskentelevät vangit. Työ oli raskasta ja vaati useiden vankien hengen. Useiden kohtalona oli tuomion kärsimisen jälkeen sisäinen karkotus. Näin he eivät voineet vapauduttuaan paljastaa salaisen tukikohdan sijaintia.

Radioaktiivisten aineiden vuodot luontoon johtivat laajoilla alueilla maan ja vesistöjen saastumiseen. Tiedemiesten työtä ohjasi tieto siitä, että se oli välttämätöntä valtion ja kansalaisten turvallisuuden kannalta. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton suhteiden kiristyminen kylmän sodan alussa aiheutti pelkoa ydinhyökkäyksestä ja motivoi työtä ydinaseen kehittämiseksi.

Neuvostoliiton ensimmäinen ydinreaktori käynnistyi ensimmäisen kerran Moskovassa joulukuussa 1946. Kyseessä oli pieni reaktori, jolla testattiin muun muassa uraanin puhtautta. Chelyabinskiin rakennettiin reaktori plutoniumin laajamittaista tuotantoa varten. Reaktori toimi täydellä teholla kesäkuusta 1948 alkaen. Neuvostoliitto sai pian tuotettua tarpeeksi plutoniumia ensimmäiseen pommiinsa.



Kohti kauhun tasapainoa

Kazakstanin Semipalatinskin testialueella valmistauduttiin elokuussa 1949 ensimmäiseen Neuvostoliiton ydinkokeeseen. Koetta varten rakennettiin torni, jossa pommi oli tarkoitus räjäyttää. Ympäröivään maastoon sijoitettiin taloja, armeijan kalustoa ja eläimiä, jotta pommin vaikutusta niihin voitaisiin tarkkailla. Elokuun 28. päivänä pommia ryhdyttiin kokoamaan projektin johtavien tiedemiesten tarkkaillessa. Seuraavana päivänä kaikki oli valmista.

Valtavan räjähdyksen nostattama sienipilvi nousi ilmaan 29.8. ja Neuvostoliitto oli saavuttanut ensimmäisen suuren askeleen matkalla kohti kauhun tasapainoa. Yhdysvallat oli aliarvioinut Neuvostoliiton kyvyn ydinasekilpailussa. CIA oli arvioinut raporteissaan vuoden 1951 puolivälin ensimmäiseksi mahdolliseksi ajankohdaksi Neuvostoliiton ydinkokeelle.

Toinen vaihe ydinasevarustelussa oli jo käynnissä ensimmäisen pommin räjähtäessä. Se oli kilpa entistä suurempien ja uudella toimintaperiaatteilla toimivien vetypommien valmistamiseksi. Ensimmäiset tiedot olivat jo saapuneet  Neuvostoliittoon, ja nekin olivat peräisin vakooja Klaus Fuchsilta.

Tiedustelutietojen avulla vetypommiprojekti saatiin nopeasti alulle, mutta uusi ase valmistui lopulta lähes täysin itsenäisesti. Neuvostoliito ei saanut enää 50-luvulla merkittäviä tietoja vetypommia koskien. Fuchs oli palannut takaisin Englantiin, missä hänet pidätettiin vakoilusta vuonna 1950. Tästä sai alkunsa kansainvälinen skandaali, jonka seurauksena paljastui suuri vakoiluvyyhti keskellä atomisalaisuuksien ydintä.

Ydinasekilpailu paisui nopeasti epätodellisiin mittasuhteisiin. Neuvostoliitto oli aluksi jäljessä, mutta jo 50-luvulla saavutettiin tilanne, jossa valtioiden välinen ydinsota olisi varmuudella johtanut kummankin osapuolen täydelliseen tuhoon.

Yhdysvaltojen armeija arvioi vielä syksyllä 1947, että 150 atomipommia olisi riittävä määrä puolustamaan maata ja voittamaan mahdollinen sota Neuvostoliittoa vastaan. Tämä määrä vastasi räjähdysvoimana kolmea megatonnia TNT:ä. Tulevina vuosina jo yksi pommi saattoi ylittää nelinkertaisesti tuon räjähdysvoiman ja arsenaaliin kerättiin lopulta tuhansia tällaisia ydinaseita.

 

Ivy Mike

Yhdysvaltojen ensimmäinen vetypommi Ivy Mike vastasi teholtaan noin viittäsataa Nagasakiin pudotettua atomipommia. Pommi ei ollut suuresta koostaan johtuen vielä valmis aseeksi.

Julkaisu: Havina
Numero: 1/2014
Julkaisupäivämäärä: 8.1.2014
Julkaisija: Oulun yliopisto, Historiatieteet
Päätoimittajat: Seija Jalagin
ISSN: 1798-1530
URL: http://www.oulu.fi/hutk/historia/opiskelu/Havina/