Oulun yliopiston
historiatieteiden julkaisu

Kosovo – Balkanin Länsiranta

Juho Kanto

Serbit ja albaanit ovat jo vuosisatojen ajan kiistelleet oikeudesta Kosovon maakuntaan ja sen hallitsemiseen. Molemmat löytävät historiasta tapahtumia tukemaan omaa näkemystään alueen kohtalosta, eikä kumpikaan osapuoli luonnollisesti aio vetäytyä kannastaan. Kosovon tilanne on osoittautunut historian saatossa ongelmalliseksi myös länsimaille, sillä yhtenäistä linjaa Kosovon tilanteeseen ei ole aikaansaatu tähänkään päivään mennessä.

Balkanin niemimaa on tarjonnut jo vuosisatojen ajan aiheita ja tapahtumaketjuja lukemattomiin historiantutkimuksiin ja muihin historia-aiheisiin tuotoksiin. Tasaisin väliajoin rytisevä ruutitynnyri onkin ollut maailman katseiden keskiössä kokoonsa nähden huomattavan usein. Serbiaktiivi Gavrilo Principin Sarajevossa iskemästä kipinästä voidaan johtaa suora kehitys ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen ja myöhemmin toisessakin suursodassa Balkan oli yksi tapahtumien keskipisteistä.

1990-luvun alussa puhjenneet Jugoslavian hajoamissodat nostivat alueen taas tapetille. Vuosikymmenen edetessä kohosi kansainvälisen huomion kohteeksi myös pieni Kosovon maakunta, joka meille suomalaisille tuli tutuksi viimeistään Martti Ahtisaaren toimiessa alueen kriisin sovittelijana vuoden 1999 keväällä. Kosovo voidaan nähdä esimerkkinä koko Balkanin alueesta pienoiskoossa. Siellä, muun niemimaan tapaan, ongelmien taustalla oli pienelle alueelle ahtautuneiden kansallisuuksien välisten kiistojen roihahtaminen avoimeksi konfliktiksi.



Serbit todetaan syypäiksi

Kosovon tilanteen kärjistymisen voidaan katsoa alkaneen jo Josip Broz Titon hallintokauden päättymisestä Jugoslaviassa vuonna 1980. Seuranneen vuosikymmenen aikana sekä Kosovon serbit että albaanit alkoivat äänekkäästi vaatia omien olojensa kohentamista maakunnassa. Serbien vaatimusten äänenpaino ja voimakkuus kasvoivat huomattavasti 1980-luvun lopulla Slobodan Milosevicin noustua Serbian kommunistisen puolueen puheenjohtajaksi.

Länsimaille Kosovon kriisin vastuun sysääminen serbien niskoille osoittautui hankalaksi prosessiksi. Nykyään serbit tuomitaan kuitenkin varsin avoimesti maakunnan konfliktin syypäiksi. Länsimaiden serbikuvaan vaikutti serbienemmistöisen Jugoslavian toiminta lännen liittolaisena molemmissa maailmansodissa sekä yhtenä Neuvostoliiton vastaisen taistelun etulinjan maista kylmän sodan aikana. Lännen virallinen kanta ei siis vielä ollut kääntynyt serbivastaiseksi, mutta lehtikirjoittelussa alettiin kritisoida serbien toimia etenkin juuri albanialaisenemmistöisessä Kosovossa.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien ja brittiläisen The Timesin kirjoittelussa alettiin korostaa serbien toteuttamia väkivaltaisuuksia Kosovon albaaneja kohtaan. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin serbialaisten poliisijoukkojen sortavan Kosovoa raskaalla saappaalla ja ylläpitävän alueella terrori-ilmapiiriä. Länsimaisessa lehdistössä annettiin muodostuvalle serbikuvalle kasvot henkilöimällä se Slobodan Miloseviciin. Häntä syytettiin albaanien alistamiseen johtaneesta kansalliskiihkon nostattamisesta serbien keskuudessa.

Myös lännen virallinen kanta alkoi lehdistön vanavedessä kääntyä epäsuotuisaksi serbien kannalta. Vuoden 1991 elokuussa Euroopan yhteisöön kuuluneiden maiden ulkoministerit leimasivat ensimmäistä kertaa serbit suurimmaksi rauhan esteeksi Kosovossa ja koko Jugoslaviassa. Tästäkin huolimatta Kosovon tilannetta koskevien selkeiden ja yksimielisten kannanottojen tekeminen on osoittautunut hankalaksi. Yhdysvallat on yksi itsenäiseksi julistautuneen Kosovon suurimmista tukijoista, mutta esimerkiksi kaikki EU-maat eivät ole toistaiseksi tunnustaneet itsenäistä Kosovoa.



Albaaneille jää uhrin rooli

Albaanit valitsivat 1980-luvun lopulla omien etujensa ajamisen keinoksi väkivallattoman vastarinnan. Valinta osoittautui toimivaksi, sillä se oli niin suuressa kontrastissa serbien omaksumaan sortopolitiikkaan nähden, että lännen mielipiteet kääntyivät nopeasti albaaneille myönteisiksi.

Näin tapahtui siitäkin huolimatta, että länsivaltojen näkemykset albaaneista eivät olleet järin positiivisia 1990-luvulle tultaessa. Toisessa maailmansodassa albaanit olivat myötäilleet saksalaisia ja italialaisia miehittäjiään. Lisäksi valtaosa albaaneista oli muslimeja, ja yksistään tämä riitti herättämään epäilyjä heitä kohtaan. Lännen ja islamilaisen maailman konflikti oli alkanut syventyä 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, minkä seurauksena molempien osapuolten suvaitsevaisuus toista kohtaan oli vähentynyt merkittävästi.

Länsimainen lehdistö muodosti albaaneista kuvan uhreina, joilla ei ollut aktiivista roolia Kosovon kärjistyneissä tapahtumissa. Tämä johtui pitkälti heidän valitsemastaan passiivisen vastarinnan linjasta. Albaanien maltillisuus serbien provosoinnista huolimatta, sai The Timesin vertaamaan kirjoituksissaan albaanien toimintaa jopa Gandhin Intiassa harjoittamaan passiiviseen vastarintaan. Länsivalloille muodostuikin albaaneista kuva Kosovon kriisin altavastaajina, joilla ei ollut aktiivista roolia maakunnan tilanteen kärjistymisessä.

Albaanit pyrkivät väkivallattomalla vastarinnallaan aikaansaamaan ensin Kosovolle tasavertaisen aseman muiden Jugoslavian tasavaltojen kanssa autonomisena osana liittovaltiota. Kosovo oli menettänyt vuonna 1974 saamansa autonomian Slobodan Milosevicin toimien seurauksena 1980-luvun lopulla. Albaanien todellisena, kansojen itsehallintaoikeuteen perustuvana, päämääränä oli kuitenkin autonomian sijaan muodostaa itsenäinen Kosovo.



Kosovo – ongelma vailla ratkaisua?

Balkanin alueen ongelmallisesta ja konfliktien sävyttämästä historiasta johtuen länsivallat varoivat ottamasta jyrkästi kantaa Kosovon irtaantumiseen Jugoslaviasta 1990-luvun alussa. Jo aiemmin kansainvälisen politiikan kielenkäyttöön oli vakiintunut termi balkanisoituminen, jolla tarkoitettiin useiden valtioiden ja kansallisuuksien muodostamaa aluetta, jossa konfliktit seurasivat toisiaan. Yleisen kannan mukaisesti tällaiseen alueeseen ei ollut suositeltavaa sekaantua, sillä järkevän ratkaisun aikaansaamista ei koettu mahdolliseksi.

Kansainvälisen politiikan tai oikeuden periaatteetkaan eivät antaneet suoraa vastausta siihen, miten Kosovon tilanteeseen tulisi suhtautua. Toisaalta kansojen halua itsehallintaan tulisi tukea, mutta samalla oltaisi luotu ennakkotapaus muiden ongelmallisten alueiden suhteen.

Myöskään länsimainen lehdistö ei halunnut ottaa selkeästi kantaa tilanteeseen, vaan esimerkiksi Helsingin Sanomat vertasi Kosovoa Lähi-itään ja israelilaisten sekä palestiinalaisten välisiin kiistoihin. Kosovon olojen rauhoittumiseen ei juuri uskottu. Tämän katsottiin johtuvan pitkälti raskaasta historian painolastista, jonka nähtiin vainoavan Balkanin aluetta vielä pitkään. Lännen kannanottojen valjuuteen vaikutti myös maailmansotien jälkeen yleiseurooppalaiseksi linjaksi muodostunut niin sanotun status quon ylläpitäminen. Suurilta mullistuksilta haluttiin välttyä.

Lännen valitsema linja pidättäytyä poliittisesta interventiosta Kosovossa oli jyrkässä ristiriidassa tavalle, jolla se tuki Baltian maiden itsenäistymisprosesseja. Länsivaltojen toimintaa kritisoitiin lehtikirjoittelussa linjattomaksi ja poliittisesti tarkoitushakuiseksi, sillä niille nähtiin olevan taloudellista hyötyä Jugoslavian liittovaltion säilymisestä. Väitteille voidaan nähdä perusteita, sillä länsi puuttui maakunnan tilanteeseen vasta sen ajauduttua sotaan 1990-luvun lopulla. Joka tapauksessa Kosovo on ollut lännelle ongelma, johon ratkaisu on edelleen löytämättä.



Kosovo nyt

Kosovon tasavalta itsenäistyi Serbiasta 17. helmikuuta 2008 antamalla maakunnan albaanien johdolla yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen. Lokakuuhun 2013 mennessä 105 YK:n jäsenvaltiota, Suomi mukaan luettuna, on tunnustanut Kosovon itsenäisyyden. Esimerkiksi Serbia sekä Euroopan unioniin kuuluvista maista Espanja, Kreikka, Kypros, Romania ja Slovakia eivät ole kuitenkaan tähän päivään mennessä tunnustanut Kosovon itsenäisyyttä.

Kosovon 1,7-miljoonaisesta väestöstä yli 90 prosenttia koostuu alueen albaaneista. Loput vajaat 10 prosenttia koostuvat eri kansoista, joista suurimman yksittäisen ryhmän muodostavat edelleen serbit. Albaanien osuus maakunnan väestöstä jatkaa kasvuaan heidän huomattavasti serbejä suuremman syntyvyyden johdosta. Lisäksi useat serbit jättävät edelleen Kosovon, koska he kokevat tulevansa syrjityksi maakunnassa.



Kirjoittaja on Oulun yliopistossa opiskeleva humanististen tieteiden kandidaatti, joka teki kandidaatintutkielmansa länsimaisen lehdistön suhtautumisesta Kosovon itsenäisyyspyrkimyksiin 1990-luvun alkuvuosina.

Julkaisu: Havina
Numero: 1/2014
Julkaisupäivämäärä: 8.1.2014
Julkaisija: Oulun yliopisto, Historiatieteet
Päätoimittajat: Seija Jalagin
ISSN: 1798-1530
URL: http://www.oulu.fi/hutk/historia/opiskelu/Havina/