Oulun yliopiston
historiatieteiden julkaisu

 

Mafiapäällikön muistelmat


Antti Niemistö

Mafia ja sen kaltaiset rikollisjärjestöt ovat monelle tuttuja elokuvista, mutta harvalla on kuitenkaan selkeää kuvaa järjestöjen todellisista tapahtumista ja historiasta. Useimpien yleistiedot perustuvat lähinnä Kummisetä-elokuvaan. Elokuvien mafiassa valta henkilöityy usein mafiapäällikköön, joka kontrolloi alamaailmaa, poliitikkoja, taloutta ja poliisivoimia, toisin sanoen kaikkea. Mafiaelokuvien toistuva teema onkin päällikön nousu ja tuho täynnä draamaa ja toimintaa.

Joseph Bonanno ja hänen omaelämäkertansa

Todelliset mafiapäälliköt pyrkivät välttämään julkisuutta, ja useimmat heistä viettävät kaikkea muuta kuin toiminnan täytteistä elämää neljän seinän sisällä piileskellen tai vankilassa tiilenpäitä laskeskellen. Aika ajoin he nousevat otsikoihin joko salamurhan tai pidätyksen yhteydessä, mutta unohtuvat nopeasti. Kuitenkin historia tuntee kuuluisia mafiapäälliköitä, kuten Al Caponen, Kolumbian Pablo Escobarin ja Sisilian mafian Salvatore ”Toto” Riinan. Viimeisimpänä yleiseen tietoisuuteen nousi Meksikon huumeparoni Juaquín Guzmán Loera, lempinimeltään ”El Chapo”, viime vuoden vankilapaollaan. Sittemmin tammikuussa tapahtunut kiinnijääminen sekä veljeilyt filmitähtien kanssa omaelämäkertaelokuvaa varten nousivat myös toistuvasti otsikoihin. Yhdysvalloissa raapusteltiin jo 50 vuotta sitten vastaavanlaisia kohuotsikoita. Keskiössä olivat tuolloin New Yorkin ns. ”viiden perheen” väliset riidat, joista Kummisetäkin on todennäköisesti ottanut vaikutteita. Yksi kiinnostavimmista 1960-luvulla huomiota saaneista mafiapäälliköistä oli Joseph Bonanno, joka sittemmin palasi 1980-luvulla julkisuuteen omaelämäkerrallaan.

Mafiosojen elämäkerrat eivät ole täysin tuntemattomia mafian historiassa, ja ne ovatkin niitä harvoja lähteitä, jotka kertovat järjestön sisäpiirin tapahtumista. Niissä entiset mafiosot avaavat salaseuran toimintatapoja enemmän tai vähemmän todenmukaisesti. Tunnetuimpana mainittakoon Vincent Teresan muistelmat, jotka kertonevat rehellisemmin Yhdysvaltain mafian toimintatavoista. Ehkä todenmukaisimman kuvan mafiasta tarjoavat mafiaa vastaan taistelleiden henkilöiden elämäkerrat, joista tunnetuimpia lienee FBI-agentti Joseph Pistonen kuvaus soluttautumisestaan 1970-luvun mafiaperheeseen.

Bonannon omaelämäkerta A Man of Honor on myös monella tapaa kiinnostava omaelämäkerta. Kiinnostavaksi kirjaa ei tee niinkään sen vetävyys tai paljastukset vaan itse kirjoittaja ja kirjassa esitettyjen tapahtumien suhde todellisuuteen. Kirjoittaja oli yksi New Yorkin viiden perheen mafiapäälliköistä, jotka käytännössä hallitsivat Yhdysvaltain alamaailmaa. Teos ilmestyi 1983, jolloin Bonanno oli jo vetäytynyt mafiatoiminnasta ja suurin osa hänen aikaisistaan mafiapäälliköistä oli jo kuollut. Yhtä korkeassa asemassa olleen mafioson ei tiedetä kirjoittaneen elämäkertaa.

Elämäkerrassaan Bonanno kiistää olleensa rikollinen. Hän korostaa olleensa ennen kaikkea liikemies, ja esimerkiksi 1930-luvun mafiasodat ja palkkamurhat hän perustelee osaksi sisilialaista traditiota hoitaa asiat. Hän korostaa perinteisiä konservatiivisia arvoja, jotka olivat olennainen osa alkuperäistä mafiaa. Huumekauppa, prostituutio ja kiristys eivät tietenkään kuuluneet kunnian miehen tapoihin ansaita rahaa. Tosin Bonanno vihjailee joidenkin mafiosojen harjoittaneen kiristystä, johon hän kiistää itse osallistuneensa.

Tosiasiassa Bonannon monet väitteet eivät pidä paikkaansa. Bonannon perheen tiedetään olleen yksi New Yorkin merkittävimmistä huumeiden jakajista, ja Bonanno itse vaikutti merkittävästi tämän aseman hankkimiseen. Bonanno kaunistelee omaa osuuttaan tarkoituksella ja jättää kertomatta vähemmän kunniallisista asioista. Sen sijaan hän mielellään syyttää maineensa likaamisesta muita mafiosoja, Yhdysvaltain tiedustelupalvelua FBI:tä ja milloin ketäkin.
 

Mafiakomissio

Bonanno kuului vuonna 1931 perustettuun mafiakomissioon (the Commission) ja oli yksi sen alkuperäisjäsenistä. Komissiota voidaan pitää alamaailman oikeudenjakajana. Sen tarkoituksena oli estää mafiaperheiden keskinäisiä sotia, joita oli ollut 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa. Ylläpitämällä rauhaa pyrittiin takaamaan paremmat edellytykset liiketoimille.

Komission pääjäsenistö koostui New Yorkin viiden perheen mafiapäälliköistä, Buffalon päälliköstä sekä Chicagon rikollisjärjestön, Outfitin, päälliköstä. Etäisen sijainnin takia Outfitille annettiin autonomia päättää omista asioistaan, joten chicagolaiset eivät juurikaan osallistuneet komission toimintaan ja kokouksiin. Komissioon hyväksyttiin 1960-luvulla Detroitin ja Philadelphian perheiden päälliköt. Mafiaperheiden nimet tulivat hallitsevan päällikön mukaan.

Komission päätehtävänä oli estää vallan keskittyminen yhdelle päällikölle ja luoda alamaailmaan tasapaino. Samalla pyrittiin varmistamaan, ettei Yhdysvaltojen mafia toimisi Sisilian mafian satelliittijärjestönä vaan olisi oma itsenäinen järjestönsä. Suoraa päätäntävaltaa toisiin perheisiin komissiolla ei ollut, vaan jokainen perhe sai harjoittaa omia liiketoimiaan. Päällikön vaihtuessa uuden päällikön asema vahvistettiin komissiossa. Yhteisistä päätöksistä äänestettiin, ja jokaisella perheellä oli yksi ääni. Tärkeimpiin murhiin tarvittiin komission suostumus, mutta esimerkiksi poliisien ja lehtimiesten tappaminen kiellettiin, koska niistä aiheutui liikaa huomiota.

Komission suunnitelmat estää jonkun mafiapäällikön kohoaminen johtavaan asemaan eivät käytännössä toimineet. Kukin päällikkö havitteli johtavaa asemaa komissiossa, koska sen avulla oli mahdollista saada parempi taloudellinen asema. New Yorkin viiden perheen välille alkoi jo varhain muodostua keskinäisiä liittoja toisiaan vastaan, vaikka sotiin ei vielä ryhdyttykään. Pienempien mafiaperheiden tuen saaminen oli niin ikään tärkeää, niin taloudellisessa mielessä kuin oman aseman vahvistamiseksikin. 1950-luvulla keskinäisten liitojen merkitys alkoi näkyä, kun erimielisyydet perheiden välillä kasvoivat.
 

Mafian vuosi 1957

Eri mafiaperheiden sisällä oli jo jatkuvaa sisäistä valtakamppailua päällikkyydestä, mikä ilmeni juonitteluina. Vuonna 1957 komission puheenjohtaja Frank Costello yritettiin salamurhata. Vaikka Costello haavoittui vain lievästi, hän kuitenkin jätti mafiaperheen päällikön tehtävät ja vetäytyi eläkkeelle. Perheen päällikkyyden otti Vito Genovese, joka todennäköisesti oli salamurhan takana, sillä hänellä ja Costellolla tiedetään olleen erimielisyyksiä ja kilpailua. Vain muutama kuukausi myöhemmin tapettiin toinen viiden perheen päälliköistä, Albert Anastasia, joka oli ollut Costellon tukijoita. Anastasian tilalle nousi Genovesen suojatti Carlo Gambino.

Salamurhien ja vallanvaihdosten pelättiin aiheuttavan lisää paniikkia ja keskinäisiä sotia mafiaperheiden välille. Genovesen johdolla päätettiin järjestää kriisikokous New Yorkin pohjoispuolella sijaitsevassa Apalachinissa, jossa oli mafioso Joe Barbaran maatila. Kokous oli täysi fiasko. Alueella partioinut liikkuva poliisi huomasi epäilyttävän paljon luksusautoja kaupungin motellin edustalla ja päätti ottaa rekisterikilpien tiedot ylös. Poliisit päättivät tutkia myös Barbaran maatilan. Poliisien lähestyessä maatilaa mafiosot joutuivat pakokauhun valtaan luullessaan, että kyseessä on joukkoratsia, ja he säntäsivät pakoon. Osan onnistui paeta autoillaan, osa juoksi läheisiin metsiin. Poliisit hälyttivät lisää partioita tienvarsille, ja suurin osa kokouksessa olleista saatiin kiinni.

Tapahtuma sai valtavasti mediahuomiota, ja näin mafia nousi kertaheitolla koko kansan huulille sitten 1930-luvun. Joukkopidätys itsessään ei johtanut mafian torjumiseen, ja kunnian miehet jouduttiin vapauttamaan, sillä lain mukaan he eivät olleet tehneet rikosta. Tapahtuman aiheuttama kohu loi kuitenkin viranomaisille paineita tehostaa sisäistä turvallisuutta, ja asia olikin selvästi esillä seuraavissa presidentinvaaleissa. Lainsäädäntöön saatiin monia uudistuksia 1960-luvulla, ja sisäiseen turvallisuuteen panostettiin huomattavasti enemmän kuin ennen, vaikka se ei vielä mafiaa kaatanutkaan.
 

Bonannon huumekaupat ja riidat komissiossa

Apalachinin kokous lisäsi perheiden välisiä jännitteitä entisestään, sillä perheet syyttivät toinen toisiaan tapahtuneesta. Vito Genovese joutui pian tapahtuman jälkeen vankilaan. Nimellisesti hän pysyi mafiaperheensä ja komission johdossa, mutta käytännössä vaikutusmahdollisuudet vankilasta käsin olivat rajalliset.

Sen sijaan Bonanno yritti pelata omaa valtapeliään komissiossa. Jo ennen Apalachinia Bonanno oli matkustanut Sisiliaan sopimaan huumekaupan jaosta yhdessä sisilialaisten mafiapäälliköiden kanssa ja pyrkinyt vahvistamaan taloudellista asemaansa. Bonanno ei suinkaan ollut kokouksen ainoa Yhdysvaltojen edustaja, mutta yksi merkittävimmistä. Tietenkään Bonanno ei mainitse tästä elämäkerrassaan mitään vaan kertoo harmittomasta lomamatkastaan Sisiliaan.

Palermon Grand Hotel de Palmasissa 10.10.1957 pidetyssä kokouksessa päätettiin keskittää huumekaupan jakelu sisilialaisille, jotka toimittaisivat heroiinia Yhdysvaltoihin. Syynä tähän pidetään Yhdysvaltojen tiukentuneita huumelakeja, joiden kustannukset alkoivat käydä yhä korkeammiksi. Siihen asti huumeiden kauttakulkupaikkana olleen Kuuban poliittiset levottomuudet vaikuttivat myös päätökseen.

Huumeiden jakelun luovuttaminen sisilialaisille oli luonteva ratkaisu yhdysvaltain mafialle, sillä monilla oli sukulaiskytköksiä Sisiliaan. Lisäksi sisilialaisilla oli parempi aluekontrolli, joten Kuuban kaltaiset levottomuudet olivat epätodennäköisiä. Kokouksessa päätettiin perustaa Sisiliaan Yhdysvaltain mallin mukainen komissio, jonka avulla voitaisiin tehostaa laitonta liiketoimintaa.

Yhdysvalloissa Bonannon ja muiden mafiapäälliköiden välit kiristyivät, kun osa komission jäsenistä tuki Bonannon serkkua Stefano Magaddinoa, joka havitteli Bonannon asemaa perheen päällikkönä. Bonannon oma asema komissiossa hankaloitui entisestään, kun hänen pitkäaikainen liittolaisensa Joseph Profaci kuoli luonnollisista syistä. Profaci oli yksi viiden perheen jäsenistä ja tärkeä kauppakumppani Bonannolle. Profacin mafiaperhe ajautui sisäisiin kiistoihin perheen uudesta päällikkyydestä.

Bonannon arveltiin aikovan murhata kilpailevien perheiden päälliköt. Hanke epäonnistui, ja Bonanno katsoi parhaaksi vetäytyä komissiosta vuonna 1964, kun muut komission jäsenet tunnustivat perheen päälliköksi Gaspar DiGregorion. Bonanno katosikin lähes pariksi vuodeksi, ja hänen arvellaan paenneen komission murhayrityksiä.

Elämäkerrassaan Bonanno väittää Magaddinon kidnapanneen hänet, kuulustelleen häntä kuusi viikkoa mökissään mutta sitten päästäneen hänet menemään. Bonannon mukaan Magaddino ei tappanut häntä, koska pelkäsi mahdollista kostoiskua. Bonannon perhe ajautui sisäisiin ristiriitoihin ja keskinäisiin sotiin 1960-luvun puolivälissä. Sodat jatkuivat 1970-luvun alkuun asti ennen kuin tilanne rauhoittui.

Bonanno olisi mielellään jatkanut johtotehtävissä, joten aikainen eläköityminen todennäköisesti katkeroitti hänet kirjoittamaan omaelämäkerran. Bonanno antaa ymmärtää, että järjestö oli degeneroitunut liiallisella bisneskeskeisyydellään ja lisännyt eri päälliköiden välistä ahneutta, mikä taas johti 1960-luvun mafiasotiin. Kiusaus ansaita helppoa rahaa ja valtaa laittomuuksilla oli syrjäyttänyt perinteiset konservatiiviset arvot, jotka ylläpitivät vakautta. Mafiaan on aina kuulunut opportunismi, ja johtavaa asemaa havitteli itse kukin viiden perheen päälliköistä. Tuskin Bonanno oli poikkeus, vaikka hän vihjailee kirjassaan toisin.

Myös Yhdysvaltain hallitus ja FBI joutuivat Bonannon arvostelun kohteeksi. Apalachinin tapauksen jälkeen Bonanno joutui toistuvasti oikeuteen, omien sanojensa mukaan ilman todellista syytä. Hän väitti valtion pitkittäneen tahallaan istuntoja näytön puutteen vuoksi ja kuulustelleen häntä pikkuasioista. Bonanno syyttikin muun muassa sisäministeri Robert Kennedyä mafiamyytin luomisesta ja sillä ratsastamisesta äänestäjien saamiseksi.

Kenties Bonanno kanavoi turhautumistaan valtiovaltaa kohtaan muistelmissaan. Elämäkerran ilmestymisen jälkeen Bonanno kutsuttiin taas oikeuteen. Syyttäjällä oli ilmeisen korkeat odotukset siitä, että Bonanno saattaisi paljastaa enemmänkin komissiosta virallisessa todistajanlausunnossa. Bonanno kieltäytyi saapumasta paikalle vedoten terveyssyihin, mikä tulkittiin oikeuden halventamiseksi. Bonanno saikin vielä vanhoilla päivillään 14 kuukauden vankilatuomion. Vastoinkäymisistä huolimatta Bonanno eli mafiosoksi pitkän elämän: hän kuoli vuonna 2002 peräti 97-vuoden ikäisenä.

 

Joseph Bonanno (synt. Giuseppe Bonanno) 1905–2002

1905      Joseph Bonanno syntyi Castellammare del Golfossa, Sisiliassa.

1908      Muutti perheineen Yhdysvaltoihin ja palasi takaisin Sisiliaan 1918. Vanhemmat kuolivat melko pian paluun jälkeen.

1924      Matkusti salaa takaisin Yhdysvaltoihin pakoon Mussolinin fasismia. Saavuttuaan New Yorkiin liittyi viinansalakuljettajiin kieltolain aikana ja kohosi johtavaan asemaan paikallisessa mafiaperheessä.

1920-luvun lopulla mafiaperheiden riidat äityivät pahoiksi, kun eri mafiaperheet kääntyivät alamaailmaa yksinvaltaisesti johtanutta Giuseppe ”Joe the Boss” Masseriaa vastaan niin kutsutussa Castellammaresen sodassa 1930–1931.

1931      Bonanno valittiin mafiaperheen johtoon, kun perheen päällikkö Salvatore Maranzano murhattiin Castellammaresen sodan jälkiseuraamuksena.

1957      Oli keskeinen toimija heroiinikaupan uudelleenjärjestämisessä sisilialaisten kanssa Palermon kokouksessa.

1965      Vetäytyi sisäisten riitojen sekä komission panostuksesta pakottamana.

1983      Julkaisi omaelämäkerran, josta seurasi kuulusteluja oikeudessa sekä 14 kk:n vankilatuomio.

2002      Kuoli Tusconissa, Arizonassa, jossa oli viettänyt vanhuuttaan.

 

Kirjoittaja on historiatieteiden opiskelija Oulun yliopistossa. Artikkelin tiedot perustuvat hänen kandidaatintutkielmaansa.

 

Julkaisu: Havina
Numero: 1/2016
Julkaisupäivämäärä: 12.6.2016
Julkaisija: Oulun yliopisto, Historiatieteet
Päätoimittajat: Matti Salo
ISSN: 1798-1530
URL: http://www.oulu.fi/hutk/historia/opiskelu/Havina/